Raskausviikko 27 on ollut ohi jo jonkin aikaa, palautuminen siitä on tosin edelleen käynnissä, sen verran hurja viikko se oli!
Jos sitä luuli alku raskaudesta että tunteiden vuoristorata on nyt ohitettu, tervemenoa vain hurjat nousut ja pudotukset, niin turha luulo!
Jostakin sitä löytyi muutama tynnyrillinen kyyneleitä, pari pakettia murheellista oloa ja yksi kappale paniikkikohtauksia.
Viikko oli muuten oikein mukava, ei kummallisia huonoja oloja, pelkästään sitä että istuin suurimman osan ajasta sohvalla nyyhkyttämässä ja tuijottamassa tyhjyyteen ja tiputtelemassa kyyneleitä, niin että joka paikka oli märkänä. Miksi? Sitä piti kysyä itseltänikin. Ilmeisesti talven aikainen tressi laukesi juuri nyt muutamien maailman tyhmimpien takapakkien takia. Jotka aiheuttivat sellaisen paniikkikohtauksen etten ole aikoihin saanut, lue -> edellisessä raskaudessa. Itse en asiaa edes tainnut tajuta, kun mies hoki vieressä että rauhoitu ja hengitä, nyt sitten rauhoitut ja hengität. Rupea nyt jo hengittämään! Siinä vaiheessa taisi mennä tämän maman tajuntaan että jotakin on tekeillä kun sanojakaan ei saanut tuotettua. Änkytin pahemman kerran, ja yhden sanan ulos saanti kesti useita minuutteja. Ikinä ei kohtaukset ole tälläisiksi menneet. Mies jo uhkaili vievänsä minut sairaalaan, jos ei kohta lopu.
Noh, hän jouti lähtemään töihin, joten se sairaala reissu jäi sitten väliin.
Itsekseni sitten hengittelin sängyllä ja koitin saada tilanteen hallintaan, kyllä se lopulta onnistui. Kurja olo siitä tosin jäi ja verrata voisin sitä rekan alle jääneen oloon...
Kummallisinta on että jossakin vaiheessa raskautta tämä älypää keksii aina nostaa aiheeksi yhdessä olon järkevyyden. Jep, vauva tulossa ja pitää ruveta kiukuttelemaan siitä että ollaanko yhdessä vaiko eikö? Mistä ihmeestä se tulee? Kai sitä nyt asiaa on aikaisemmin ajatellut kun lapsia on ruvennut tekemään? Ja onhan sitä, kyllä täällä on sellainen olo että ilman tuota miestä en osaisi elää, mutta silti pitää vääntää ja kääntää asian kanssa. Ja yleensä niin että väittää toiselle ettet sä ees haluu olla mun kanssa! Ja mitä se mies sen eteen on tehnyt että noin pitää vääntää? Ei sitten yhtään mitään! Kunhan tämä hormoonihirviö taas vaan marmattaa. Toiset ovat hääaikana brizillaheja, ja toiset on raskausaikana kunnon hormoonihirviöitä! Ja tunnustan sen kyllä! Olen kamala kun sille päälle satun. Mutta toivon että sen tajuaa mieskin että joku tässä asiassa on takana, eikä vain se että kunhan pottuilen..Ihan kiva mama kuitenkin yleensä olen.
Ja kun näistä kaikista on päästy eroon alkoi kunnon työputki! Perjantaina 12 tuntia, lauantaina 12 tuntia ja sunnuntaina muuten vain liikaa asioita nuorimman 3 vuotis synttäreiden kanssa. Lantio kiittää ja koittaa kumartaa. Onneksi kotona on mies joka jaksaa hieroa jalkoja, reisiä ja takapuolta, jotta kipu häviäisi. Yritys on hyvä, mutta tulos vain hetkellinen. Kipu palaa heti kun kampean itseni ylös sängystä tai sohvalta. Mutta ihanaa se silti on!
Ihanaa että joku jaksaa olla kiltti kaiken tämän myrskyn jälkeen, pitää huolta ja välittää, sitähän sitä raskaana oleva eniten kaipaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti