Toiset juhlivat täysiaikaisuutta, minä olen tässäkin TAAS erilainen. Iloitsen sitä että olemme rv 34:llä. Se tarkoittaa sitä että voi vapaasti hengittää, niin minä kuin polskijakin. Tästä lähtien kun vauvan pitäisi itsenäisesti kyetä hengittämään ilman apuvälineitä jos sattuu juuri nyt syntymään.
Kaikellehan on aina syynsä, niin myös tälle minun ilolleni näille viikoille pääsemisestä. Huomautan jo tässä vaiheessa että alla on pitkää tekstiä, kerron miksi tämä raja pyykki on minulle niin tärkeä.
Esikoistani odottaessa sairastuin rv 32 äkilliseen kuumeeseen.
Olin ystäväni kanssa kahvilla, päivä on keskiviikko ja rupesin tuntemaan olon hieman erikoiseksi. Koska kyseessä oli syyskuun alku ja Torremolinoksen lämmöt jylläsivät edelleen korkealla, oletin vain että outo olo johtui kuumuudesta. Kotiin päin mennessä huomasinkin miltei juoksevani kotiin ja kohti vessaa jossa lysähdin suoraan lattialle ja voin pahoin.
Tärinä alkoi siitä ja laitoin miehelleni viestin että minulle nousi lämpöä, kello oli lähempänä 22.00. Mies olisi lähtenyt heti viemään päivystykseen mutta kielsin. Tunnin päästä lämpö oli muuttunut kuumeeksi ja hipoi 38,5 astetta, tärisin sängyssä vaikka ulkona lämpöä oli yli 30 astetta. En kuitenkaan ilmoittanut miehelleni mitään, meidän oli tarkoitus lähteä seuraavana päivänä muutaman kaverin kanssa Marbellaan shoppailemaan, ja odotin sitä todella paljon. Ajattelin että kyllä tämä kuume tästä laskee ja kun mies tulee saan sen hakemaan apteekista paracetamolia. Mies tuli yöllä töistä ja tuli viereen nukkumaan, saman tien hän nousi ylös ja sanoi että nyt mennään, en pistänyt vastaan, ja tuskin olisin edes kyennyt. Ennen klo 6.00 oltiin Malagassa Hospital materno infantilissa, eli äitiyspoliklinikalla, tutummin Maternolla.
Pääsimme suoraan päivystys huoneeseen jossa käskettiin heti vaihtaa vaatteet ja pissata purkkiin. Yritys hyvä kymmenen ja mitään en sinne purkkiin saanut. Vaatteet kyllä vaihtuivat.
Istuskelin sitten tutkimus pöydällä kun hoitaja otti verenpainetta, ja hoki että ; rauhoitu. Ihmettelin siinä että miksi? Tässähän mä kökin hiljaa ja rauhassa kun mikä, miten tästä nyt enää voi rauhoittua?
Asioita tapahtui paljon ympärillä, joista itse en ollut millään tavalla tietoinen. Mies puhui lääkärille ja kysyi välillä jotakin minulta. Tutkittiin kohdun suuta ja koitettiin taas käskeä pissaamaan. Mietin että mitenkäs se on mahdollista että voisin pissata enhän ole juonut mitään klo 22 jälkeen, kotona ei ollut vettä, enkä kyennyt tärinältäni ja ololtani lähteä sitä ostamaan. Kuume on tässä vaiheessa jo yli 40 asteen.
Lopulta minut kärrättiin synnytysosastolle tarkkailu huoneeseen. Siellä olin ihan itsekseni parisen tuntia tietämättä ja ymmärtämättä yhtään mitään. Huoneessa ravasi ihmisiä koko ajan, uusia kasvoja ja uusia asioita. Makaan selälleen vuoteella monitoorien ollessa kiinni vatsani päällä tietämättä voinko kääntyä tai liikkua. Huoneeseen tulee mies joka nostaa sairaala paidan helmaa ja lykkää kaksi pistosta takapuoleen, ei mitään tietoa miksi, kukaan ei kerro. Miehestä ei ole mitään tietoa missä se on. Joku kysyy koko ajan oletko pissanut? Mitenkä ja minne? Olen kiinni monitoreissa ja vessan olemassa olosta ei ole mitään tietoa, miten siis pääsisin edes sinne? Käydään ottamassa veri koetta kädestä, painetaan vatsaa, laitetaan verenpaine seurantaan koko ajaksi. Lopulta sisään marssii tuimia tätejä, jalat ylös, miksikäs neidillä on pikkarit vielä jalassa? Kukaan ei ole kertonut ettei saisi olla!
Homma käy nopeaan, pissa näyte otetaan katetrilla ja edelleen tivataan että miksi et ole käynyt pissalla, itsekseni mietin että miksi ette ole tarjonneet vettä että voisi pissattakkin?
Lopulta ovesta tulee mieheni, kaikki on vähän sekavaa. Kuunnellaan kun lapsia syntyy ja ihmettelen että olenko täällä siksi että pitäisi synnyttää? Onko tämä vauva jo syntymässä? Huoneessa käy 5 lääkärin kopla, mies vastailee kysymyksiin, lääkärit kokeilevat vauvaa ja poistuvat. Jossain vaiheessa taidan tajuta että ei tässä olla synnyttämässä, jotakin puuttuu, ne supistukset.
Usean tunnin jälkeen ilmoitetaan että minut siirretään osastolle, joten sinne siis, ihan omalla sängyllä! Mitä kyytiä se onkaan! Kattolamppuja vilisee silmissä ja ihmisiä on joka suunnassa, hississäkin joku kyselee jotakin ja mies vastaa, itse vain ihmettelen touhua.
Osastolla matroona, eli kätilö, käy katsomassa. Lykkää tipan käteen ja nesteytys alkaa. Nukun ja heräilen, tietämättä mistään mitään. Verta otetaan aamuin illoin useita putkia, tarkoitan todella useita, lähemmäs 8 putkea kerralla. Kuume ei laske ja lääkettä ei anneta ennen kuin syy tiedetään. Lopulta joku lääkäri käskee aloittamaan lääkityksen tipan kautta, kuume laskee puolessa tunnissa ja sänky on märkä ja koko mama on märkä. Pääsen onneksi suihkuun ja mies saa jonkun vaihtamaan sänkyyn lakanat. Illalla tajuan jo jotakin. Kaverit olivat tien varressa odottamassa että mennään Marbellaan, maailman tärkein asia siis! Mies lähettelee viestejä että tilanne ei ole kamalan hyvä, ollaan sairaalassa.
Päivät menevät lauantaihin, lääke kuuri lopetetaan hetkeksi, kuume nousee taas. Samalla kiellettiin syöminen, juuri siinä vaiheessa kun nälkä oli pahin ja olisin jo kyennyt jotakin syömään! Ihmettelemme että miksi? Mies kuulee ruokalassa ollessaan kun lääkärit puhuvat minusta. Olen sektio uhan alla, he pelkäävät että saan sydänkohtauksen koska vain. He kuitenkin ovat odottaneet sitä päivää kun rv muuttuu 33 ja vauvan keuhkojen pitäisi ruveta olemaan valmiit. Siihen ei enää kauaa ole. Kukaan ei kuitenkaan kerro meille mitään.
Matroona käy laittamassa takapuoleen piikin ja poistuu huoneesta. Kohta mies soittaa hänet takaisin, supistelee paljon. Ei kun neiti kiinni monitooreihin ja supistuksia piirtyy paperille tasaisin väliajoin. Nytkö sitä mennään? Kuumetta on paljon, supistelee ja olen sektio uhan alla...
Lääkäri viisikko hälytetään paikalle. Tutkitaan käyriä, katsotaan minua, painellaan mahaa ja ihmetellään, tämä mama hengittelee naama irveessä, tehkää nyt jotakin, tää sattuu!
Puolen tunnin päästä kätilö kärrää meidät jonnekkin. Tunnen itseni ihan mielipuoliseksi, tukka pystyssä, naama kalpeana, ei kenkiä jalassa menossa jonnekkin mistä ei mitään tietoa. Lopulta saavutaan perille, huone on iso ja kylmä, pimeäkin kaiken lisäksi, mikä tämä on?
Kaksi lääkäreistä on paikalla, he tekevät ultran, joka kestää miehen mukaan miltei tunnin. Tärisen maatessani siinä pöydällä, supistaa ja sattuu. Vauvaa ei oikeastaan tutkita yhtään, kierretään kohdun reunoja ja istukkaa ja vaikka mitä. Olen ihan pihalla koko touhusta, mies pitää kädestä kiinni ja kuuntelee. Sen verran saadaan kuitenkin tietoa että vauvan paino arvio on 1700g, pienehkö mutta varmasti selviää.
Ultran jälkeen päästään takaisin huoneeseen jossa tippa lähtee taas valuttamaan nesteytystä ja lääkettä. Taas uusia verikokeita, niistä löytyy koko ajan bakteeri, mutta syytä ei tiedetä miksi. Vieläkään ei saa syödä tai juoda. Yöllä kun saan juuri nukuttua viisikko on taas painelemassa mahaa ja ihmettelemässä. Ei mitään uutta.
Sunnuntai aamuna uusi pistos takapuoleen, nyt olen jo sen verran järjissäni että tajuan mitä siinä pistoksessa on. Adrealiinia, jotta vauvan keuhkot kypsyisivät. Miehenkin puheet menevät jo aivoihin. Epäiltiin umpisuolen tulehdusta, ja pelätään edelleen minun saavan sydänkohtauksen, valmistaudutaan siis edelleen sektioon vauvan hyvinvoinnin vuoksi, ettei minun mahdollinen sydänkohtaus vahingoita lasta. Kiireellisen sektion uhka on päällä vielä koko sunnuntain. Iltaan mennessä tilanne jo rauhoittuu. Kätilökin vitsailee jo englanniksi.
Seuraava viikko menee lepäillessä osastolla ja ihmetellessä huonekavereita jotka ovat joko rasittavia tai erittäin rasittavia. Mies on ollut koko ajan sairaalassa, yötä päivää. Käynyt ehkä kotona vaihtamassa vaatteet ja syömässä jossakin ja tullut takaisin. Sairaalan siivoajat tuntevat minut jo nimeltä, joku puhuu että olisin osastolla kunnes lapsi syntyy. Silmät pyöreänä ihmettelen asiaa miehelle. Perjantaina tulee useiden verikokeiden tulokset, niitähän otettiin joka päivä, niin paljon että molemmat käteni ovat mustelmilla ja suonista ei saa enää mitään, joku järkevä onneksi tajusi ottaa verta lopulta tipan kautta, joka sekin on ollut sairaalan tulo päivästä asti kiinni milloin missäkin kohtaa kädessäni.
Tulos on puhdas, mutta viimeinen antibiootti pitää silti antaa tippua. Klo 24.00 sekin on tiputettu. Tippaletku otetaan irti ja saan ensimmäistä kertaa nukkua ilman että pitää miettiä missä se letku menee.
Lauantaina olen jo täysin valmis kotiin, tahdon sinne juuri nyt! Mies kuitenkin lannistaa, ettei täältä kotiuteta viikonloppuna. Itkeä pillitän koko aamun odottaen lääkäri kiertoa. Tämä lääkäri antaa miehen olla huoneessa, muut eivät antaneet, sanoivat vain että hyvinhän sinä ymmärrät. Eli en ymmärtänyt mitään. Lääkäri tutkii papereita, tutkii minua ja katsoo silmiin ja sanoo että mene tyttö aurinkoon olet niin kalpea. Ymmärrän sen, mutta en tajua. Lääkäri kättelee ja poistuu, kohta tulee kätilö joka poistaa tipan neulan pois. Tajuan että hei, se lääkäri kotiutti minut! Maailman paras päivä!
Saan mennä suihkuun ilman miehen avustusta, laittaa omat vaatteet, meikata ja olla ilman sektio uhkaa takataskussa. Hoitava kätilö ei meinaa tunnistaa kun olemme lähdössä, sanoo vain että olet vielä elävien kirjoissa! Todellakin!
Matka vie syömään ravintolaan, harmi vain käsivarteni ovat niin kauniit että ihmiset tuijottavat koko ajan. Tuijotan takaisin, haa, olen heidän mielestään kamala äiti. Viimeisillään raskaana ja narkkari! Ruoka on taivaallista, oma koti on taivaallinen. Olo on ihana.
Vauva on edelleen mahassa, en joutunut kokemaan hätäsektiota, vauva saa tulla rauhassa kun on valmis.
Vielä tänäkään päivänä emme tiedä syytä miksi kuume nousi, mutta muistan aina kuinka laskettiin päiviä ja tunteja että rv muuttuisi vauvalle edullisimmaksi, turvalliseksi. Muistan pelon jonka sektio uhka aiheutti, tietämättömyyden ja harmistuksen koko ajalta. Sen vuoksi olen onnellinen että rv 34 on tullut täyteen, se tarkoittaa että lapseni pitäisi nyt syntyessään olla valmis kohdun ulkopuoliseen elämään, enemmän kuin rv 32 tienoilla.
Kokemuksia rikkaampana on helppo olla, sitä saavana sillä hetkellä ei ihan niinkään.
Polskija onneksi ei ole joutunut kokemaan samaa kuin esikoinen, nyt olemme minun mielelleni turvallisella alueella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti