Toinen synnytys

Laskettu aikani oli toisen osalta 2.5 .2007, mutta 40+2 sain vasta ensimmäistä mahdollista havaintoa tulevasta lähdöstä, lima tulppaa lähti irtoamaan. 40+3 ei kuitenkaan mitään ollut vielä tapahtunut ja päätin mennä esikoisen kanssa saunaan. Illalla äitinikin jo soitteli että jokos ootte menossa? Totesin vain että ei olla. Nukkamaan meno oli ihan normaali, ei supistuksia tai muitakaan oireita.

5.6, eli 40+4 heräsin aamulla klo 5.15 omituiseen oloon joka laittoi vatsan sekaisin. Jossain vaiheessa tajusin että supistuksia tulee noin 10 min välein. Ennen kun esikoisemme kerkisi heräämään lähdin varoittelemaan äitiäni työn puolelle (asuimme työpaikan yhteydessä) että tänään sitten mennään, toppuuttelin kuitenkin että tuskin tässä ennen puoltapäivää mihinkään lähdetään. Mies vei esikoisen hoitoon ja itse istuskelin asiakkaiden kanssa kevät aamua katselemassa ulkosalla ja koitin rentoutua supistuksien tullessa. Asiakkaille juttelu oli itseasiassa aika rentouttavaa. (olen minäkin äiti, olin töissä vaikka pitäisi kohta synnyttää!)

Päätin kuitenkin mennä rauhalliseen paikkaan ja menin sängylle pitkäkseni jotta hieman rentoutuisin supistusten tullen. Jossakin vaiheessa tajusin että en ole pakannut mitään sairaalaa varten ja supistusten välillä pakkailin laukkua. Välillä makasin sängyllä, välillä nojasin sohvaan polvet lattialla tai vain makasin maassa, mutta laukku tuli pakattua valmiiksi!

Kellon ajasta ei ole mitään tietoa kun kävin kysymässä mieheltä että vieläkö kestää saada se illan tilaus valmiiksi, et jos voitais kohta lähteä. Mieheni oli ainut joka pystyi valmistamaan kyseisen päivän tilauksen ja olin päättänyt odottaa sen aikaa että sen esivalmistelut olivat niin pitkällä että mies pystyi jättämään loput tekemisistä toiselle kokille.
Istuin toimiston tuolilla ja äitini katseli että kyllä teidän on parempi ruveta jo menemään. Miehen vaihtaessa vaatteita, äitini kuitenkin rupesi juttelemaan vielä illan tilauksen perunoista, ja itsekseni siinä mietin että, kyllä vain, jutellaan tässä perunoista kun koitan selvitä näistä supistuksista.

Kello taisi olla 9.15 kun viimein auto lähti pihasta. Mies ajeli kuin sunnuntai ajelulla 3km matkan hiekkatietä ja hieman jo asiaan turhaannuin ja huomautin että ei tässä millään sunnuntai ajelulla olla! Mies nauraen tokaisi takaisin että eihän meidän pitänyt ennen puolta päivää mihinkään lähteä. Itseäni ei asia paljoa naurattanut, tahdoin vain sinne sairaalaan. Mies totesi kommentini jälkeen että supistukset tulevat nyt 3 min välein.
Sairaalaan tulon kellon ajasta en tiedä mitään, vaikka katselin kelloa koko ajon ajan, tarkkailen supistusten väliä. Eiköhän kun sairaalalle päästiin se käytävä mitä pitkin piti kävellä ollut tajuttoman pitkä! Ja kaiken kävelyn keskellä rupesi vetämään vielä suontakin jalasta!
Synnytysvastaan ottoon kun päästiin hoitajat vain ihmettelivät ja miettivät mitä tehdä, joku etsi tietoja ja sen aikaa sitten seisoskelin siinä keskellä huonetta ja mies istui käytävässä minne se oli komennettu, ajattelin vain että tehkää jo nyt jotakin en jaksa tässä kauaa!

Lopulta päätettiin että katsotaan kohdunsuun tilanne supistusten välillä, Tulos oli kuulemma 5-6 cm riippuen mielipiteestä, hoitaja tokaisi että lähdetään sinne ylös ennen kuin lapsi syntyy tähän.
Itse sinne kävelin ja istuskelin tuolilla kun odottelimme tietoa mihin huoneeseen tässä ollaan menossa. Ihmettelin tovin huonetta, kun ajattelin että ei synnytys sali nyt tältä näytä. Mietin että mitä tutkimuksia tässä nyt vielä tehdään. Sali oli mielestäni niin kodinomainen että oikein säikähdin. Espanjassa synnyttäessä kun sali oli askeettinen ja erittäin steriili.

Kätilö laittoi välittömästi minut käyrille ja kyseli samalla että kun noita kipuja on että mitäs olen ajatellut. Totesin että en ole ajatellut mitään. Kätilö ihan jätti tekemänsä asian kesken ja kysyi että eikö mitään? Nauroin vain takaisin että en ollut ajatellut mitään, ei suunitelmia sen suhteen. Hän sitten ehdotteli heti ilokaasua, jonka tyrmäsin toisella naurahduksella, et ei ainakaan sitä kiitos, olen ihan tarpeeksi iloinen jo nyt ja en kaipaa nyt yhtään mitään. Ilmaan jäi kuitenkin kohdunkaulan puudutus.
Kivut olivat mielestäni todella pienet ja pärjäsin niiden kanssa, ainoastaan jomotus alavatsalla oli hieman inhottavan tuntuista ja siihen sainkin lämpöisen geelipussin joka helpotti todella paljon!

Sitten vain odoteltiin. Koitin katsella kelloa supistusten välillä, mutta mitään mielikuvaa ei siitä ole mitä se milloinkin näytti. Surin vain sitä että unohdin ottaa huulirasvan mukaan ja kätilökin jo asiaa nauroi kun se tuntui olevan suurin ongelmani synnytyksen aikana.
Kätilö jossakin vaiheessa jutteli että taidatte olla jo puolilta päivin syntyneiden osastolla, johon itse totesin et, ai jaa, mä kun meinasin tulla tänne vasta silloin alkuperäisen ajattelun mukaan.
Kätilö ei poistunut huoneesta koko aikana, kun totesi että kuullostaa todellakin siltä että kohta päästään tosi toimiin.
Muistan vain maanneeni vasemmalla kyljellä siinä sängyllä ja puristaneeni sängyn laittaa kun supistus tuli ja koitin miettiä jotakin rentouttavaa.

Pian kätilö tarkistin kohdunsuun tilanteen ja totesi että kunhan saadaan lapsivedet pois pääsee ponnistamaan. Niitä siinä sitten pikkuisen ponnisteltiin, mutta millään ei lähtenyt tulemaan, lopulta taisi kätilö hieman avittaa että kalvot puhkesivat ja saatiin kunnon vesi syöksy. Ajattelin että ai ihanaa, nyt saan pienen hengähdys tauon ja kivut häviävät, kuten esikoisen synnytyksessä. Niinpä niin, en saanut mitään taukoa, eikä kivut kyllä hävinneet minnekkään, olo vain paheni. Muutama minuutti siinä odoteltiin ponnistuksen tarvetta, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Esikoisen synnytyksessä kun ponnistin silloin kun käskettiin eli supistusten aikana.

Taisin näin jälkikäteen ajateltuna säikähtää sitä ponnistuksen tarpeen tulemista että hieman hätäännyin. Se olikin niin voimakas kakkaamisen tunne että en tiennyt mitenkä olla.
Jalkojen paikkaa hain hieman ponnistuksia ennen, en millään tajunnut että mitä ihmettä se kätilö tarkoitti. Ponnistus tapahtui siis perinteisessä puoli-istuvassa asennossa. Ponnistin ensin kuulemma itseeni päin ja toisella kertaa ponnistin kätilöä pois. Lopulta se oikea jalkojen paikka löytyi ja ponnistuksille tuli tehoa oikeaan paikkaan. Tässä vaiheessa kuitenkin pää oli jo näkyvillä ja ohjeita sateli, hengitä, ponnista, hengitä. Miestä pyydettiin soittamaan kutsukelloa ja toinen kätilö tuntui tulevan jo heti samalla hetkellä sisään. Pääsyntyi 4 ponnistuksella, ja kätilön avulla heti jo hartiat ja sit taas ponnistettiin. Muutama ponnistus lisää ja vauva oli syntynyt!
Ihana helpotuksen tunne tuli kun paine oli kadonnut.
Kätilö vilautti meille nuorta miestä ja todettiin että niinhän sen pitikin. Poika sinersi jonkin verran mutta pikku hiljaa väri normalisoitui. Poika huusi kuin King Kong, ja tuolla nimellä ilmoitettiin sukulaisille ja ystäville pojan syntymästä. Rinnan päällä poika kuitenkin rauhoittui.
Istukka syntyi pian perässä ja sitä vartenkin piti ponnistaa, mikä oli taas itselleni ihan uutta.
Kätilö sitä näytti ja oltiin miehen kanssa, et juu, se oli sitten istukka.

Poika pääsi hetkeksi rinnalle kun kätilöt touhuili juttujaan ja lopulta poika vietiin pesulle ja itse pääsin suihkuun ja sain puhtaat vaatteet päälle. Syntyneiden osastolle päästiin lopulta hieman ennen klo 13. Poika oli ruvennut hieman nikottelemaan salissa ja siitä kätilö oli melkoisen huolestunut, lääkärikin kävi kurkkaamassa ja totesi että seurataan tilannetta, nopea synnytys oli ilmeisesti syynä tähän nikotteluun.

Synnytys kertomuksesta totesimme että poika syntyi 1h 13min sairaalassa olon jälkeen, sairaalaan meidät on kirjattu 9.30.
Sairaalassa vietimme yhden päivän, eli noin 26h vanhana tuore poikamme pääsi kotiin.
Nikottelusta johtuen otettiin verikokeita ja tarkkailtiin syömistä, mutta mitään syytä ei löydetty.

Loppu tulos oli siis;

rv 40+43 min ponnistus vaihe, jälkeiset 15min ja koko synnytys 5h 55min
3940g ja 51cm poika
muoks. ihmeen kaupalla löysin muutaman kuvan..

rv 39 alkua

Viiko on TAAS vaihtunut uuteen, ja nyt mennään jo lähellä loppua, todella lähellä.
Neuvola ei tosin lupaillut taaskaan mitään, toki edistystä tuntuu olleen. Polskijan pää on lähtöporteilla, sen toki olen huomannut itsekkin. Kuka tahansa huomaisi kun häpyluuta särkee ja vihloo aamusta iltaan rasituksessa ja levossa. Voiko siihen muuta syytä olla kuin, joku joka sitä siellä painaa? Lauantaina yllättäin alkanut erittäin voimakas kipu tuolla nivusissa ja häpyluussa on tehnyt tehtävänsä ja polskija on päässyt sen verran alemmaksi että synnytys saattaa olla lähi aikoina tai sitten ei.

Liitoskivut ovat olleet niin rajuja, että en todellakaan lauantaina kävellyt kuin sen mikä oli pakko. Äitini jo innoissaan höpötteli että kohta sä meet, irvistyksistäni ja älähtelyistä johtuen kun liikuin. Illalla se sitten soittikin et joko oot menossa. Mieskin jo oli sitä mieltä että ihan pian. Sori kamut, mut synnytystä varten tarvitaan supistuksia, joita minulla EI ole.
Lauantai ei ole jäänyt ainoaksi kipu päiväksi, kivut ovat päivittäisiä. Eivät toki koko ajan, mutta seisoessa ja liikkuessa, istuessa hiljaa paikoillaan en tunne mitään, mutta liikutappa jalkaa 2 cm niin johan pistää irvistämään.

Olen aina ihmetellyt hollywood leffoja joissa raskaana olevat tukevat selkäänsä ja matelevat kuin etanat eteenpäin, eivätkä ole edes lähdössä synnyttämään. No nyt itse teen niin, kävelen etana vauhtia, hitaampaa siis kuin 90-vuotiaat mummot rollaattoreilla, kaipaisin itse asiassa itsekkin rollaattoria. Tiistaina kävelin hieman pidemmän matkan ja voi kenkku, silloin kun normaalisti kävelen kyseisen matkan noin 5min, nyt minulta meni miltei 15min, tuntui että en kerennyt edes liikennevaloista ja että ihmiset katsoivat minua ja ajattelivat että pois liikenteestä tuollaiset!
Muut raskaana olevat tuntuivat olevan hämillään minusta, ehkä se että joku oikeasti näyttää siltä että hajoaa tuohon ihan just, on aika pelottavaa? Eihän kukaan rv 25 tienoilla tajua sitä että viimeisillään ei enää olla samoja ihmisiä kuin ennen. Vai tajuaako?

Koko tämä viikko, ainakin sen alku, on ollut itselleni aika raskasta, ei sen takia että joka paikkaan tuonne alas sattuu vaan siksi kun en saa tehtyä mitään. Ihan pienet asiatkin ovat hankalia ja sen vuoksi olen väsynyt koko ajan, ja kiukkuinen. En pysty hallitsemaan tunteitani, hermostun hetkessä ja itken hetkessä. Itken koska en pysty edes nostamaan paperia lattialta. Karjun autoa ajaessa ihmisille joilta tuntuvat aivot jääneen kotiin, naisille jotka jäävät keskelle kaupan pihaa rupattelemaan välittämättä siitä että kukaan ei pääse ohi. Huudan kurkku suorana heille, onneksi autossa ja ikkunat kiinni, etteivät he itse kuule mitään. Itken koska poliisasemalla ei avata minulle ovea vaikka olen ajoissa, enkä silti pääse enää sisään.
Itken koska olen kerrankin saanut jotakin aikaiseksi, tehnyt jonkin asian eteen paljon, ja lopulta koko asian kohtaan tehdyt ponnistelut ovat olleet turhia. Itken niin että lapset kysyvät mikä äitiä harmittaa. Tunteet ovat pinnassa, ehkä liikaakin. En vain osaa tehdä niille enää mitään.

Jotain hyvää kuitenkin tämän seasta, olen valmis lähtemään sairaalaan!
Olen pakannut laukun sitä varten, nyt vain odotellaan lähtöä. Mitä sitten pakkasin?

Mukaan lähtee vauvan vaatteet, eli body, takki ja smurffihousut (eli puolipotkarit), pienet tossut ja tumput käsiin, sekä myssy. Vauvan peitto tietenkin.
Itselleni pakkasin vaatteet joilla on mukava tulla kotiin, ja ehkä käydä kaupassa ennen sitä.
Siteitä, niitä tullaan taas tarvitsemaan tämän ihanan tauon jälkeen.
Varuiksi liivinsuojuksia.
Hammasharja & tahna, hiustenpesua varten aineet, sekä kasvojen pesuaine.
Hiusharja ja muutaman ponnarin.
Sukat, sairaalan sukat kun pyörivät jaloissa ympäri kuin karuselli.
Kamera ladatuilla akuilla.
Huulirasva, täät kaipasin hulluna viimeksi!

Eli en oikeastaan mitään ihmeellistä ja paljoa. Synnytyksen kun oletan olevan muutamassa tunnissa ohi, en kaipaa eväitä synnärille, ja sairaalasta toivon pääseväni pois seuraavana päivänä, viimeistään toisena. Luettavaa en tarvinnut viimeksikään, sain kirjan nostettua pöydälle ja siihen se jäi avaamattomana. Ehkä pienen vihkon ja kynän voisin vielä pakata, jos jaksaisi ja kerkiäisi kirjata asioita ylös, joka itselleni on ollut aina tärkeää. Näin kaiken uuden huurteessa muistaa jotakin tapahtumista oikein.

Arvatkaa vain tuleeko se lähtö nyt nopeammin, no ei tosiaan! Mutta sentään olen saanut tehtyä sen minkä ennen olen jättänyt niille viimeisille tunneille ennen lähtöä.
Nyt jäädään seuraamaan tilannetta ja katsomaan koska perheemme saa lisää väkeä!

Ensimmäinen synnytys

Olimme mieheni kanssa syömässä Torremolinoksen La carhiuelassa, kun tuntui että lapsivettä saattaisi tihkua. Asiasta en varmuutta osannut sanoa kun vauva painoi jo oikein mukavasti ja pissalla käymisen tarve oli olemassa jo puolikkaasta teelusikallisesta, osaatte kuvitella kuinka mukavaa se on!
Meidän matka vei kohti Malagaa ja Materno-sairaalaa, olo oli joksenkin jännittynyt.
Ilmoittautumisen jälkeen istuttiin tutuille penkeille odotus tilaan, jossa odoteltiin jo muutama viikko takaperin kuumeeni kourissa. Takapuolen kerkesi juuri saamaan penkkiin kun matroona (kätilö) marssi kädet ojossa kohti mahaani. Hieman hämilläni katsoin matroonan toimia ja kuuntelin tuomiota, neiti jää sairaalaan.
Pääsimme kuitenkin hieman tarkempiin tutkimuksiin, jossa todettiin että saattoi olla lapsi vesi jota sieltä tuli ja kohdun suu hieman auki, eli sairaalan vaatteet päälle ja odottelemaan uuteen paikkaan siirtoa osastolle. Ja mitä, siellä odotteli 11 muutakin tulevaa äitiä! Ihmettelin vain sitä että vain 4-5 oli tuolit joissa istuskella, muut seisoivat tai kävelivät ympäriinsä.
Äitejä hävisi vähän väliä, parin tunnin odotuksen jälkeen minua kutsuttiin etunimellä, sukunimeni kun tuntui olevan aina ihan liian vaikea espanjalaisille ä-kirjaimen takia.
Pääsin pyörätuolin kyydillä osastolle, jota joku tyyppi työnteli miehen yrittäessä pysyä matkassa mukana.

Huoneissa on maternolla aina kaksi naista. Omassani jo odotteli toinen äiti uutta huonekaveria. Tämä äiti oli ihan symppis tapaus, samoin isä. Ainakin miehelläni oli seuraa, kun en kerta itse mistään mitään tajunnut. Olimme tuon ekan päivän hieman pihalla siitä mitä tässä nyt sitten odotellaan. Ilmeisesti ei odoteltu mitään muuta kuin sitä että seuraavana päivänä käskettäisiin kotiin.
Toisena päivänä sairaalassa oloa oli aamulla lääkärin tarkastus, joka tapahtui niin että äidit odottelivat pääsevänsä lääkärin huoneeseen käytävän tuoleilla, itsekkin siellä istuin miltei kolme tuntia odottaen omaa vuoroani, kun kerta matroona käski HETI menemään jonoon. Jokainen otettiin lääkärille kuitenkin huone järjestyksessä ja itse olin viimeisessä huoneessa, eli se kesti todella kauan! Miestä en saanut edes mukaan lääkäriin, sanoivat vain että hyvin sä ymmärrät.
Eli en ymmärtänyt kuin muutaman hassun lauseen.
Suoraa lääkäriltä laitettiin monitooreihin kiinni ja ja puolisen tuntia siinä sitten makoiltiin ja ihmeteltiin että mitä lukemia sinne kirjaantuu.
Mies päätti mennä jututtamaan lääkäriä että jotakin selkoa saataisiin asiaan.
Lääkäri oli päättänyt kotiuttaa minut kuten 70% muista edellisenä päivänä tulleista naisista, kunnes mieheni siellä ollessa lääkärille kiikutettiin monitoorin käyrät ja tuomio oli sairaalaan jääminen. Tasaisia supistuksia oli piirtynyt niihin papereihin.Illalla tuli limatulppa ja supistuksia rupesi tulemaan pikku hiljaa. Unta sain tuskin ollenkaan ja tökin miestäkin hereille aina kun uusi supistus alkoi.

Kolmantena päivänä matroona tuli ilmoittamaan että nyt taas lääkärin jonoon, totesin et en mene. En pysty istumaan. Matroona suostui siihen että tulee hakemaan kun vuoro on. 5min meni kuitenkin kun johtava matroona marssi sisään ja käski tulla perässä, seurasi sisätutkimus, jonka jälkeen käskettiin kävelemään käytävällä kunnes oma vuoro tulisi. Eipä siinä suomi tytöllä ollut paljoa sanottavaa ja pitkä matka osaston käytävien mittailua alkoi. Supistukset olivat melko mukavia ja nojailin seiniin tai tarrasin miehen käteen niiden aikana. Eräs mies matroona kuului sanovan että laittaa tuon äidin paperit jo valmiiksi, lähtö alakertaan tulee ihan juuri.
Lääkäri oli samaa mieltä ja määräsi siirron synnytys osastolle, maagiset 4cm, mitä sitä varten tarvittiin oli täyttynyt.

Synnytys osastolle pääsin noin klo 12.00. Siellä sitä tohinaa sitten olikin! Ensimmäisenä kiinni monitooreihin ja supistukset ja vauvan sykkeet seurantaan, sen jälkeen kolmen hoitajan avustuksella lapsivesien pois otto ja oksitosiini tippa käteen, sekä verikoe, kun kerta tahdoin epiduraalin. Kipuja ei sinänsä ollut kovin kummoisesti mutta terveyskeskuksen matroona oli käskenyt ilmoittaa että otetaan epiduraali vaikka sitä ei tarvitsisikaan. (Maternolla ehkä joka 8 sai epiduraalin, joten joka pyyntö kirjataan ja toivotaan että tulevaisuudessa saisi useampikin sen) Oksitosiini tuntui olevan ihan yleinen käytäntö siellä, näin saatiin synnytykset nopeammiksi ja sali taas käyttöön seuravaa synnytystä varten.
Mies pääsi saliin klo 12.15, jossa kökin ihan itse istuvassa asennossa synnytys pöydällä. Pöytä oli sellainen elektroniikan ihme tapaus jota nappia painamalla saatiin eri asentoihin. Me tietysti emme saaneet siihen koskeakkaan. Olo oli aika kurja istuen, kun selkää jomotti ja tuntui ilkeältä.
Huoneessa kävi vähän välilä joku katsomassa papereita, ei kuitenkaan minua tai olojani, yleensä henkilö oli joka kerta ihan uusi tyyppi. Mukaan mahtui myös yksi matroona joka puhui jonkin verran englantia ja osoittautui minun omaksi matroonakseni.
Synnytys merkattiin käynnistyneeksi klo 12.10, eli vesien menoon.

Supistusten taso alkoi pikku hiljaa nousemaan ja mittarit näyttivät supistuksen kovuuden lukemaksi 100, enempää kun tuo ei näyttänyt. Kieriskelin tuskissani siinä istuvassa asennossa ja puristin miehen kättä supistusten tullen. Näin jälkikäteen mies sanoi että sattui niin pirusti kun painoin kynteni hänen käteensä, mutta minun kipuni olivat selvästi aivan jotakin muuta.
Supistusten väli rupesi olemaan 30-40 sekuntia ja oloni huononi koko ajan, lopulta oksensin kivusta. Mies soitti hoitajan paikalle ja sali pamahti täyteen väkeä. Uusi veri koe kun edellinen oli kuulemma hukassa ja lupaus epiduraalista. (Sitä ei anneta jos verikoe ei anna positiivista tulosta sen yhteen sopivuudesta, älkää kysykö mikä juttu tämä on, en todellakaan tajua tai tiedä!)
Tutkimukset osoittivat että vauvan pää on väärässä asennossa, eli hieman takakenossa ja kaulan ja vatsani väliin oli jäänyt lapsivesi kupla, joka aiheutti kipua vauvalle ja minulle rajuja supistuksia. Hoitaja ja matroona päättivät siis painaa vatsaani ja ottaa lapsiveden pois. Katetri viuhahti siis taas ja vesi saatiin pois. Ja mikä taivas siitä aukeni!
Missä olivat supistuksen aiheuttamat kivut tai mitkään kivut yleensäkkään!
Olin saanut tippaan oksitosiini lisäksi pahoinvointi lääkettä, joten oksentelu jäi pariin kertaan.
Samaan hätään tuli verikokeen tulos ja epiduraalille annettiin lupa.
Kohdun suu oli tässä vaiheessa 6 1/2cm auki, joten matroona sanoi että odotetaan 10min jotta päästään 7cm ja sitten epiduraali.

10 min myöhemmin uusi tutkimus ja todettiin että ei tässä mitään epiduraaleja laiteta, vaan aletaan ponnistamaan. Ihmettelin että mitä? Pitääkö tässä ponnistaakkin?
Lääkäri kutsuttiin paikalle ja supistusten tullessa käskettiin ponnistaa, tein ensimmäisellä kerralla sen virheen että huusin, oma matroonani käski olla huutamatta. Toisella ponnistuksella tein sen virheen että ponnistin silmät auki, nehän tuntuivat pullistuvan päästä ulos!
Mies seisoi oikealla puolellani ja oma matroona vasemmalla. Jalkopäässä heilui synnytyslääkäri ja hänen avustajansa. Jota kuta hoitajaa käskettiin työntämään ponnistuksen aikana mahasta ja huusin kivusta, onneksi hänet käskettiin pois.
Jossakin vaiheessa käskettiin katsomaan että katsos pää näkyy jo, taisin kurkata ja todetta että joo kiva, tän oon aina tahtonut nähdä.
Samalla saliin pamahti solkenaan ihmisiä. Käskettiin olemaan ponnistamatta ja tunsin viiltävän lyhyen ajan kipua, ja kohta toisen. Ensin puudutus ja heti perään epparin leikkaus. Sitten vain ponnistamaan ja kun pää oli syntynyt synnytys lääkäri poistui tiloista ja matroona jatkoi, se yksi niistä monista mitä siellä oli. Poika syntyi pian siitä ja salissa raikasi "we are the champions"-laulu espanjaksi.
Tässä vaiheessa tajusin vasta katsella salissa olevia ihmisiä, suurin osa heistä oli tullut vain katsomaan kun suomalainen tyttö synnyttää, ihanaa kuuluisuutta siis, ja varsinkin hetkenä jona tahdot että miltei 20 henkeä tuijottaa sinua.
Oikeaa henkilökuntaa salissa oli sitäkin paljon.
Oma matroonani, lääkäri ja hänen avustajansa, synnytystä hoitanut matroona ja avustaja, lastenlääkäri ja avustaja, sekä muutama harjoittelija.

Poika tuotiin pikaisen putsauksen ja kapaloinnin jälkeen näytille ja vietiin lastenlääkärin mukana pois. En tajunnut ajatella mitään asiasta, saati pojan syntyessä siitä ettei poika syntyessään heti itkenyt. Olin vain tyytyväinen että nyt se oli tehty.
Jälki työ jatkui vielä, epparin ompelemisella ja vain vajaalla 3 tikillä, joka kuulemma oli hyvin vähän, normaaliin pariin kymmeneen. Puolen tunnin jälkeen homma oli hoidettu ja jalkani laskettu alas tuilta, jossa ne olivat olleet synnytyksen ajan. Jaloissa ei ollut mitään tuntoa.

Poika tuotiin pestynä luoksemme ja matroona availi ihan omatoimisesti paitani nappeja ja lykkäsi pojan rinnalle. Meidän pieni perheemme sai nauttia noin 30 min omassa rauhassa uudesta tilanteesta. Mies oli silmät kosteana jo pojan syntyessä, mutta nyt kun salissa ei ollut muita valui kyyneleet hänen poskillaan. Itse vain ihmettelin että kuinkas kauan tässä pitää imettää ja pitäisikö vaihtaa toisellekkin rinnalle?

Pian poika vietiin taas ja mies käskettiin pois salista. Itse jäin ihmettelemään tilannetta noin 10 min, kunnes saliin tuli hoitaja joka höpötti kuin pappu pata. Poisti tipat kädestä ja paineli vatsaa ja huuhteli alapään steriilillä vedellä. Sanoin että anteeksi en ymmärrä mitään, tämä sanoi takaisin että hän tietää ettet ymmärrä ja jatkoi juttujaan.
Lopulta minut vietiin sängyllä synnyttäneiden osastolle, jossa mies jo aulassa odotteli.
Huoneessa ei ollut silloin muita ja ajattelimme naivisti että saamme viettää ainakin tämän yön yksin ja mies saattaisi saada nukuttua ihan sängyssäkin. Turha luulo 4 tunnin jälkeen huoneeseen tuotiin toinen nainen ja mies vietti yön nojatuolissa.

En saanut mennä synnytyksen jälkeen vessaan ilman matroonan läsnäoloa ja osaatte kuvitella kuinka omituiselta se tuntuu. Istut pöntöllä ja yrität pissata kun yksi seisoo vessan ovella ja laskettaa vettä hanasta. Lopulta uskalsin sammuttaa hanan ja sain hyväksyvän ilmeen matroonalta. Sain jopa tyynyn tämän vessa reissun päätteeksi, sitä kun ei anneta ensimmäisen 2 tunnin jälkeen synnytyksestä.

Lopulta poikakin tuotiin huoneeseen ja meidät jätettiin sinne ihmettelemään että mitäs nyt? Kaikki piti tajuta itse, koska vauvaa imetetään ja miten vaipat vaihdetaan ja pestäänkö pylly vedellä vai liinoilla.

Sairaalassa vietettiin yhteensä 3 päivää, ne olivat kamalia. Naapurilla kävi vieraita jatkuvana virtana, pahimmillaan huoneessa oli yli 25 henkilöä. Hän ei halunnut että ilmastointia pidettäisiin päällä tai ovea käytävään auki, ja ulkona oli kuitenkin 30 astetta lämmintä. Olo oli aika tuskainen yötä päivää. Jossain vaiheessa hän ei suostunut yöllä sulkemaan valojaan, joten nukkuminenkaan ei onnistunut. Lisänä hänen itsensä ja äitinsä aiheuttama kuorsaaminen, joten uni oli todella hukassa tuolla reissulla.

Me pääsimme kuitenkin kotiin kun jalkapohjasta otettu testi, ilmeisesti bilirubiiniarvo näytti hyvältä, naapuri pedin äiti jäi. Koko sairaalassa olon ajan mies oli paikalla yötä päivää, pojan synnyttyä hän toki kävi hakemassa pojalle vaatteita ja itsellemme puhtaita vaatteita kotiin lähtöä varten.

Esikoisemme synnytys on merkattu kestäneeksi 4h 50 min
Ja todetakseni että vaikka supistukset olivat jossakin vaiheessa armottoman kovia, ei pelkoa asiaa kohtaan jäänyt.
Materno sairaala oli juuri uudistettu synnytys salien osalta, joten ne olivat erittäin uudet ja modernit. Syntymättömien ja syntyneiden osastot taas olivat ikivanhat ja maali hilseili seiniltä, mutta huoneet olivat kuitenkin riittävät ja niissä oli vain tosiaan kaksi naista kerralla ja meillä oli oma wc ja suihku.
En missään nimessä nähnyt ettenkö siellä uudelleen synnyttäisi jos tarve vaatisi.

Esikoisemme syntymätiedot olivat seuraavat;

synnytys 39+4, eli 28.10.2005 klo 16.35
paino 3190g
pituus 50 cm
Kuva on otettu ensimmäisenä päivänä, poika oli kovin kuuluisa koko sairaalassa kun oli kuulemma ainut vaaleahiuksinen lapsi, itse olen aina miettinyt että mitenkä niin vaalea hiuksinen..

Synnytys asiaa

Synnytykseni rupeaa päivä päivältä vain lähenemään ihan oikeasti, eikä leikisti. Nyt rupeaa ihan tosi asiat olemaan kyseessä, mutta osaanko ottaa sitä niin? No en.
En osaa edes kuvitella että tuolla mahassa on ihan oikea ihminen. Sellainen ihminen jolla on ripset ja kynnet ja varmaan hiuksiakin jo, ja ihan ne perus jututkin, eli kädet ja jalat, pienen pieni nenä ja punertavat huulet. Tiedän tottakai että siellä on vauva, mutta jotenkin aivoni eivät työstä tuota vauvaa ihmisen muotoon, omituista, tiedän.
Mikä siellä sitten on? Mietin asiaa viime yönä miehellenikin, en tiedä mikä siellä on. Jotenkin ajattelen että joka sentti mitä lasta synnytyksessä syntyy muuttaa sen siitä jostakin masu asukista oikeaksi ihmiseksi. Toki tiedän ettei asia nyt ihan oikeasti niin ole.

Vauvan tuleminen osaksi perhettämme on meillä isänsä kanssa aivan hukassa. Vatsaan on tottunut ja sen mieltää normaaliksi olo tilaksi. Vauvan tarvikkeita ja vaatteita on hankittu, pesty ja laitettu paikoilleen, joten vauvan tulo pitäisi olla todella realistisen tuntuista, mutta se ei vain ole. En ainakaan itse osaa ajatella pientä vauvaa vielä kaiken tämän arjen keskellä.
Näitä asioita miettiessäni olen miettinyt sitä synnytystä, se ei pelota eikä kauhistuta. Minua kauhistuttaa se hetki kun toteaa että nyt se lähtö tulee. Ei siksi että on kipuja tai ei pysty itse hallitsemaan tilannetta, vaan siksi etten tiedä koska se tapahtuu ja pysty saamaan pojille hoitoa. Pelkään että lähdemme sairaalaan pojat mukana ja lopulta synnytänkin niin että pojat ovat jossakin siellä ja mies on kahdessa paikassa samaan aikaan.Jos saisin määrätä synnytyksen käynnistymisen ja lähdön sairaalaan se tapahtuisi kun poikien hoito aukeaa aamulla. Mutta sillä mennään mikä saadaan.

Synnytys ei ole koskaan pelottanut minua, ei esikoisen eikä nuoremmankaan kohdalla. Vaikka molempien synnytyksissä on ollut jotakin joka saattaisi pelon tuoda. Kerron noista kahdesta aikaisemmasta synnytyksestä vielä myöhemmin.
Toki tätäkin tulevaa synnytystä mietin usein. Mietin mitenkä se mahtaa mennä ja mitä tapahtuu. Kuinka nopea tai hidas se on ja tarvinko kivunlievitystä, koska asia olisi itselleni aivan uusi. Kipu ja sen tuomat tunteet eivät ole koskaan pelottaneet, ne ovat minusta niin suuri luonnollinen osa synnytystä etten osaa olla peloissani niistä. En silti pidä toista äitiä jota sen pelottaa tai joka tarvitsee ja haluaa helpotusta kipuhin huonompana kuin itseäni. Jokainen synnyttää tavallaan ja omilla kokemuksillaan. Oli synnytys luonnollinen, lääkkeellinen tai sektio, on se minulle yhtälailla synnytys.
Tänään väsymys vie voimakkaasti ylivallan, ja tunnen itseni turhan hukassa olevaksi, odotan vain hetkeä kun saan pojat nukkumaan ja voin itse kömpiä sänkyyn ja sulkea silmäni.
Tänään kirjoitteluni ei tunnu omalta itseltäni, sarkasmini on väsymyksen jaloissa.
Mutta sen verran kuitenkin että olen etsinyt teille vertailun vuoksi muutaman kuvan rv 38 vatsoista kaikissa raskauksissani, injoy! ( ja annetaan kuvakulmille anteeksi, polskija-vatsa näyttää NIIIIN isolta vaikka keskimmäisin on ollut se suurin ikinä)

Ensimmäinen raskaus rv 38+0

Toinen raskaus 38+ 6

Polskija rv 38+2

Kipuja ja turvotusta

Toivoin parempaa loppu viikkoa, jeps, toivomus ei ole saamisen tae.
Varpaani ja sormeni ovat turvoksissa niin että niihin sattuu. En saa käsiäni edes nyrkkiin ja sandaalit joita olen käyttänyt koko kesän, joissa on niin minimaaliset remmit, jotta jalkoihin ei tule kuuma, sattuvat jalkoihin, joten olen kävellyt ilman kenkiä.
Jalkani ovat edelleen ihan oman mallisensa, turvotusta ei ole niin paljoa että ne olisivat menettäneet muotonsa, mutta valkoisia "pisteitä" ne ovat aivan täynnä, samoin kädet.

Tajusin myös että, hei minullahan on liitoskipuja. Ahaa elämys ja lampun syttyminen päässäni asiaa kohtaan tapahtui vasta viime yönä. Tähän asti olen vain ajatellut niitä seisomisesta johtuvasta kivusta. Mutta kun se kipu ei lopu mihinkään. Ja se on tasaista epämukavaa tunnetta lantion ja reisien yhtymäkohdassa, lisänä kun on rappusissa tai alamäessä käveltäessä omalaatuista löysyyden tunnetta, joten johan se nyt kipeää tekeekin tehdä tilaa yhdelle vauvalle tulla ulos.

Monesta asiasta saan toki syyttää itseäni. Äitini kysyi eilen, että koskas jäät äitiyslomalle. Se olikin aika hyvä kysymys, sitä voi itsekseen miettiä, koska en todellakaan tiedä. En toki enää ole koko ajan töissä, mutta niitä sunnuntaita joita saa tehdä äitiyslomallakin.
Eli miksi sormeni ovat turvoksissa? Olen keittiössä tai salissa joissa kosteus mittari osoittaa kosteuden olevan 90%, lämpöä on lähemmäs 30 astetta ja unohdan juoda tarpeeksi, eli joka 30min. Taidan juoda vain parin tunnin välein.
Jalkojeni kipu voi johtua ihan vain siitä seisomisesta ilman kenkiä keittiön kovalla lattialla. Ja voihan ne voimakkaat kivut joita ajattelen nyt liitoskipuina johtua myös siitä seisomisesta. Selkäni kestää vielä hienosti, paitsi jos kannan tarjotinta jossa on 10 henkilön kahvi kupit ja tassit, sitten selkäni sanoo että, hei muista minutkin!
Polskija ei ole milläskään, toki välillä pitää työntää kantapäätä kylkeen tai hieman peppua ylemmäs, tai sitten osa niistä on supistuksia joita en vain niinä näe. Vatsa kovettuu vain puoliksi eikä edes satu. On toki niitä ihan supistuksiakin jotka ovat hieman epämiellyttäviä, mutta en ota niitä mitenkään huonona asiana, kai nyt jo näillä viikoilla niitäkin pitää olla!

Jotkin asiakkaan ihmettelevät mitenkä jaksan, olen vain sanonut että hienosti, muuten kuolisin tylsyyteen. Toki haaveilen päivästä jolloin makaan vain sängyllä ja katson leffaa tai luen kirjaa ja nukun kun huvittaa. Parin tunnin jälkeen olin tosin jo tylsyyden partaalla ja mietin että mitäs nyt. En yritä olla mikään super mama ja jaksaa yli rajojeni. Luovutan kyllä kun tuntuu että tätä en pysty tekemään. Esim en enää todellakaan kanna tuoleja ja siirtele pöytiä, ihan niin tylissäni en kuitenkaan ole.

Ensi viikolla otan kyllä rauhallisemmin!

Syntymisiä

Tänään on aivan täysin spesiaali päivä, tämän päivän jälkeen tulen saamaan polskijan 27 vuotiaana. Saman ikäisenä äitini oli 4 lapsen äiti.
Joka tapauksessa 27 vuotta sitten äitini kertoman mukaan hän oli juuri edellis päivänä päässyt 10 päivän sairaala reissulta kotiin ja oli ostanut monta kassillista ruokaa. Kaupasta tullessaan hän oli kompastunut ja kaatunut vatselleen, mutta mitään ihmeellistä ei kuitenkaan ollut tapahtunut joten hän oli aloittanut ruuan valmistuksen (hernekeittoa) kotona kunnes olin ilmoittanut tulevani nyt. Isäni oli ajanut äitini paloasemalle, mistä ambulanssi lähti matkaan, kohti pientä Mäntän aluesairaalaa. Matkaa ei montaa sataa metriä ollut tuolla auto kyydillä mutta esikoisen kanssa taisi varmaan kiirettä pitää, joten kävellen ei lähdetty tai odoteltu ambulansin tuloa.

Klo 13.07 näin kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni päivän valon. Olen syntynyt hieman etuajassa, tarkkaa tietoa ei siitä kuitenkaan itselläni ole. En kuitenkaan ole ollut keskonen vaikka painoa on ollut 2750g ja pituutta 47cm. Ihmiset olivat ihmetelleet kotiin päästyäni että miksi äitini kantaa nukkea mukanaan, kunnes olivat tajunneet että ihan elävä tapaus siinä sylissä makoili.

Parempaa tietoa en nyt muista syntymästäni tai siitä kuinka kauan se on vienyt, silloin ei kuitenkaan isät ole vielä synnytys saliin päässeet, niin kuin nykyään.

Moni on tänään ollut sitä mieltä että eikö olisi hienoa jos polskija tänään syntyisi, pakkos iihen on sanoa että en ihan heti olisi innoissani asiasta. Ajatelkaapa polskijaa kymmenen vuotiaana kun kaikki vanhempien sanomat ja tekemät asiat ovat NIIIIN noloa, joten kuinka noloa olisikaan viettää syntymäpäivää samaan aikaan kuin äiti? Ehkä se asian nolous kuitenkin häviäisi siihen mennessä kun kymmenkunta vuotta on tullut lisää, tai sitten ei. Lapseni kannalta en tahdo tänään lähteä synnyttämään JOS se edes olisi ajankohtaista.
Päivä päivältä olen sitä mieltä että mennään hienosti yli syyskuun ennen kuin saan pikalaihdutus kuurin.

Toiset jo näillä viikoilla seuraavat supistuksia ja olojaan ja toivovat lapsen syntyvän jo, itse olen aina sitä ihmetellyt että mikä ihmeen kiire tässä on? Miksi pitää jo näin ajoissa aloittaa synnytyksen odottaminen, useat kun sitä kuitenkin kauhulla odottavat. Kyllähän siinä jo aika käy pitkäksi. Olen aina vain ihmeissäni kun joku kertoo 37 viikolla, että niitä supistuksia tuli jo parin tunnin aikana ainakin 6 kappaletta, ja pakkailin jo sairaala kassia. Tottakai joillakin synnytys voi alkaa jo nyt, en sitä yhtään vähättele, usein vain saa sen kuvan että toisilla on niin kova kiire ja niin kovat odotukset. Itse kun en odota yhtään ja tarkoitan sillä nyt sitä että tulee kun tulee, koska kukaan ei tosiaankaan ole vielä sinne jäänyt!

Tähän mennessä vatsani on edelleen korkealla ja supistuksia toki on mutta enemmänkin harkkareita kuin edes hieman kipeitä tapauksia, toki ne ovat epämiellyttäviä vatsan kovettumisia ja niiden jälkeen pissattaa ihan julmetusti, mutta missään ei jomota tai tunnu painon tunnetta.
Liikkuminen on ihan yhtä hyvää kuin ennenkin, äitini jopa nauroi kun pääsin erään narun ylitse joka kuitenkin on lantioni korkeudella, molemmat jalat heilahtivat ylitse ihan yhtä hienosti kuin ilman mahaakin. Toki ylös nouseminen tuolilta saa aikaan hieman ähinää, kipu tuolla lantion ja reisien yhtymäkohdassa on ilkeää, parin askeleen jälkeen se kuitenkin loppuu.
Painetta ei vielä tuolla häpyluun tietämillä tunnu, joten pääkään ei polskijalla ole ihan lähtö kuopissa. Eli odotelkaamme vielä.

Alku viikko on kuitenkin tuonut tullessaan voimakasta väsymystä ja ilman päiväunia en todellakaan jaksa koko päivää. Väsymys on niin voimakasta että nukkuessani jopa kuolaan joka paikkaan, inhaa touhua, yök.
Lisänä on todella kiukkuinen olo. Syynä ihan mikä vain, haastan riitää siis mitättömistäkin asioista. Ihan yhtälailla kärsivällisyys lapsia kohtaan on ollut hukassa, onneksi kuitenkin tämä viikko on heidänkin osaltaan ollut jo helpohko, ei ole tarvinnut turhan usein kieltää ja komentaa. Koska tunnen siitä valtavaa huonoa oloa kun niin joudun tekemään, usein niin paljon että itkeskelen nukkumaan mennessäni ja heille uni silittelyjä tehdessäni ennen omaa sänkyyn kapuamistani. Tapa jota en osaa lopettaa, joka on alkunsa saanut pelosta että lapsi on kuollut sänkyynsä, eli kätkyt kuolemasta. Ravasin poikien vauva aikana jopa 20kertaa yössä sängyn vieressä katsomassa että lapsi hengittää ja sitä teen iltaisin edelleenkin. Silittelyni yksi syistä on toivottaa hyvää yötä ja toinen on tarkistaa että he ovat vielä hengissä.
Uskon että näin teen polskijallekkin kun hän on päättänyt ulkoistua.

Toivottavasti viikko kuitenkin päättyy hyvissä tunnelmissa ja jaksan vielä tehdä yhdet juhlat viikonloppuna!

rv 36

Niin se vain tämäkin viikko tuli loppunsa eteen. Huomenna siirrytään taas uudelle viikolle ja toivon mukaan huomattavasti viileämälle viikolle. Kulunut viikonloppu on saanut turvotukset nousemaan ennen näkemättömiin määriin. Poistin lauantaina sormuksen sormestani kun tuntui että kohta ei veri kierrä. Ikinä en ole joutunut sellaista tekemään. Mutta kerta se on ensimmäinenkin.
Sormet olivat tänään herätessä kaksin kertaisen kokoiset, kasvot olivat turvoksissa myös, jaloista puhumattakaan. Ihan hyvä ettei sormessa ollut sitä sormusta.

Tällä viikolla ei kuitenkaan ole enää jalat krampanneet, ehkä sillä 2 viikkoa sitten aloitetulla magnesiumilla on ollut hyötynsä. En millään jaksaisi sitä kramppaamista ja turvotusta samaan aikaan.
Alkuviikosta neuvola-lääkärillä käydessäni totesinkin että nyt kun lämmöt ovat laskeneet on se tukala olo vasta tullut. Ja se näkyi. Paino oli noussut yli 700g yhden viikon aikana, mutta funduskin oli kasvanut viikossa 3 cm. Eli nyt ollaan yli 10kg. Koitin kovasti kierrellä että ei, ei se oikeasti ole noin paljoa. Ennen nukkumaan menoa kun mies teki iltapalaksi ison pitaleivän, niin eihän se ole vielä sulanut...jep, olen kauhuissani painon nousustakin. Jos en ole kauhuissani arvista mitä tulee vain lisää, olen kauhuissani siitä että olen iso kuin mikä ja varsinkin siitä mitä se vaaka näyttää. Ihan mielettömän tärkeitä juttuja. Ilmeisesti minun pitäisi olla kauhuissani vauvan liikkeistä kun olen nyt lääkäriltä ja neuvolan tädiltä saanut ohjeen kuinka toimia, TAAS.

En itseasiassa kauheasti edes ole seurannut onko vauvan liikkeet normaaleja ja koska ne tulee. En tiedä onko vauvalla jonkinlainen rytmi. Toiset kun tuntuvat nämä asiat tietävän. Itse vain totean että liikkuu se siellä. Tietääkö kukaan miksi niitä liikkeitä pitää laskea JOS tuntuu siltä että niitä ei tule? Kukaan ei neuvolassa asian syytä kertonut, varsinkin jos hikkaa ei lasketa, eikä lapsi silloin ole hengissä jos sillä on hikka? Kahden synnytyksen jälkeen, tämä on minulla täysin uutta.

Lääkärillä käynti tällä kertaa oli oikein antoisaa, meillä oli uusi lääkäri, se oli se paras osuus!
Anteeksi, en vain pitänyt kovin siitä vanhasta..
Mutta lääkäri ei nyt kuitenkaan luvannut että polskija jättäisi sisävesialtaansa piahkoin. Mikään ei viitannut siihen ollenkaan. Asia ei vaivaa minua ollenkaan, mihin tässä on kiire? Joitakin kyselyitä kuitenkin on jo tullut siitä millainen olo on ja joko kohta.

Ihmiset rakkaat, olen vasta piahkoin 37 viikolla raskaana, vatsani on miltei korvissa, ja kohdun suuni oli tuskin edes pehmentynyt, supistuksia on niin harvakseltaan ettei sekään viittaa mihinkään. En siis ole menossa mihinkään. Ja kun menen, kerron varmasti mikä se loppu tulos on, kunhan se aika koittaa.

Jotakin uutta, ei niin vanhaa enää..

Tiedättekö millaista on kun elämä tuo muutoksia ihan huomaamatta? Luulin että itse tietäisin, tulihan tämä polskija meille ilman ennakko ilmotusta, vaikkakin harjoittelua oli takana. Meillähän ei oikein osattu odottaa että NYT juuri meille tilattiin haikara. Tarkoitus oli että ehkä sitten keväällä kokeillaan joskos se haikara meillekkin toisi täydennystä. Mutta aina kaikkea ei voi suunitella. Polskijan matka haikaran kyydissä on meille kuitenkin tervetullut!

Mutta mepäs saimme muutoksia silti elämäämme, muussakin muodossa kuin haikaran postina. Mieheni sai uuden työn ja uskokaa vain, se muuttaa elämää suunnattomasti! Se saa hieman epävarmaksi ja sekavaksi alkuun kaiken. Vaikka työ on luvattu olevan jatkuvaa ja mahdollisesti koko aikaista ja vakinaista, olen silti purrut kynsiäni kuvainnollisesti, en missään nimessä oikeasti (kynnet nyt vaan on naisen oikeus).
Asia on ollut toisaalta suuri helpotus. Ilman tätä työtä mies olisi ollut lomautettuna reippaan puolivuotta, eli tervemenoa normaali talous ja tervetuloa raha huolet. Muistatte varmaan että kerroin ostelevani jo vaippoja talteen, jep, niitä on kertynyt miltei 10 pakettia. Ja tässä oli se syy, miehen lomautus. Meillä on myös pakastin täyttynyt monella kilolla erillaisia lihoja hyvän palkkakauden aikana, siis silloin kun itsekkin sitä sain. Pakastimeen ei mahdu mitään, ja ne marjatkin pitäisi vielä sinne saada!
Miehen uusi työ ja lomautuksen poistuminen kuvioista on hieman vierittänyt sitä järkälemäistä kiveä sydämeni päältä, vaikkakin vain yhden nurkan verran. Huoli kuitenkin on ollut omista tuloista. Kaikki kun tietävät että tulot tipuvat kun äitiysloma alkaa, kela kun ei maksa palkkaa ja työnantaja sitäkin vähemmän.Kelalla on omat kiemuransa, yleensä tähän suuntaan ne ovat olleet monimutkaisia ja haastavia labyrinttejä, joissa tuntuu aina törmäävänsä umpikujaan. Olen siis selvitellyt omaa äitiysloma labyrinttiani jo miltei plussa testin näkemisestä saakka. Ai, miksikö?
Tiesin tuossa vaiheessa kerkiäväni vain 3kk työputkeen ennen äitiyslomaa. Kivaa eikö niin?
Surullisin puoli koko asiassa on se että kela katsoo tänä vuonna syntyvien lasten vanhempien tulot 2008 vuoden verotuksesta, ja minähän nautin puolet vuodesta tuolloin nuorimman vanhempain vapaata. Eli tulot olivat, miten sen sanoisi, ei kovin myönteiset.

Soittelut kelaan eivät oikein ole selventäneet mitään, sain infoa sieltä täältä ja välillä jotakin mistä innostuin todella eli, jos vauva syntyy 3 vuoden sisällä edellisestä, saisi tuet kuten tuosta aikaisemmasta. Hypin jossain vaiheessa tasajalkaa kiljuen et jee, me ehkä voidaan elääkkin ensi talvi. Kunnes muistin että polskija syntyy 3kk liian myöhään! Ja innostavaa tietoa palkkojen vierityksestä, joka siis tarkoitaa työttömyys kausien yli hyppimistä, jos ne ovat totaalisia. Arvatkaa ovatko minun olleet? No ei. Olet tammikuussa tehnyt 3 päivää töitä, joku ihana virkailija kertoi että se luetaan kokonaiseksi kuukaudeksi!
Myönnän joissakin vaiheissa tihrustaneeni itkua ja valittaneeni miehelle maailman epäoikeuden mukaisuutta.

Olen tehnyt töitä tuon 3kk, minkä kerkesin olemaan palkansaajana, niska märkänä ja jalat kipeänä. Toivoen että palkka olisi jumalaisen isoa ja sen myötä voisin saada nostettua edes eurolla tulevaa päivärahaani.
Jätin siis hakemukseni 6kk tulojen perusteella laskettavaksi, JOS se nyt auttaisi mitään.
Viime viikolla kela sai roiman nivaskan papereita läpi käydäkseen. Minähän en kelaa päästä helpolla kun ei kerta meitäkään ole kertaakaan päästänyt!
Aloitin kirjoitteluni elämän muutoksista, uskokaa tai älkää mutta tämä kaikki liittyy siihen.

Kelan kirje tippui tällä viikolla postiluukusta. Kirje kädessä kävelin miehen luo ja kerroin jo etukäteen että kohta mua kiukuttaa ja vilautin mistä kirje on kotoisin. Olen koko ajan ollut valmistunut siihen minimi päivärahaan tai ehkä euron pari korkeampaan, koska niin on tuo kelan laskuri minulle koko ajan näyttänyt.
Huokailin jo turhautuneesti avatessani kuorta. Sydän löi lujaa rinnassa ja pakokauhu ja pettymys kiristi kurkkua.
Silmät meinasivat pyörähtää ympäri kun näin mitä paperissa luki. Mies sanoi että rupesin pureskelemaan alahuultani. Järkyttyneenä totesin miehelleni usean minuutin hiljaisuuden jälkeen että jotakin on tapahtunut. Luin ja luin paperia, silmiin nousi kyyneleet. Tässä sitä nyt ollaan totuuden edessä. Totuuden joka pelasti meidän talven, ei syössyt meitä masennukseen.
Paperi kertoi kerrankin jotakin hyvää, kerrankin kela oli saanut jotakin hyvää aikaiseksi.
Huomasin saavani enemmän päivärahoja kuin nuorimmaisestani, missä vaiheessa näin kävi? Tai mitenkä ihmeessä meille on iskenyt tälläinen tuuri?
Parin viikon sisään meidän elämä on tehnyt täyskäännöksen. Mies on saanut töitä ja saa tasaista palkkaa, joka on meille aivan uutta monen vuoden jälkeen. Ja itse saan hyvin mukavaa rahaa lomani ajan. Olo on kuin normaalilla ihmisellä. Ja sitä oloa ei ole ollut moneen vuoteen.
Nyt se järkälemäinen kivi on poissa. Nyt voin rauhoittua ja keskittyä vauvan tulemiseen, mikä on ilo.

rv 36+1 tämän kunniaksi


ps. niiden arpien tulo on nyt oikein villiintynyt, niitä tulee kuin sieniä sateella, tähän pitää nyt totutella oikein kunnolla...