Meidän matka vei kohti Malagaa ja Materno-sairaalaa, olo oli joksenkin jännittynyt.
Ilmoittautumisen jälkeen istuttiin tutuille penkeille odotus tilaan, jossa odoteltiin jo muutama viikko takaperin kuumeeni kourissa. Takapuolen kerkesi juuri saamaan penkkiin kun matroona (kätilö) marssi kädet ojossa kohti mahaani. Hieman hämilläni katsoin matroonan toimia ja kuuntelin tuomiota, neiti jää sairaalaan.
Pääsimme kuitenkin hieman tarkempiin tutkimuksiin, jossa todettiin että saattoi olla lapsi vesi jota sieltä tuli ja kohdun suu hieman auki, eli sairaalan vaatteet päälle ja odottelemaan uuteen paikkaan siirtoa osastolle. Ja mitä, siellä odotteli 11 muutakin tulevaa äitiä! Ihmettelin vain sitä että vain 4-5 oli tuolit joissa istuskella, muut seisoivat tai kävelivät ympäriinsä.
Äitejä hävisi vähän väliä, parin tunnin odotuksen jälkeen minua kutsuttiin etunimellä, sukunimeni kun tuntui olevan aina ihan liian vaikea espanjalaisille ä-kirjaimen takia.
Pääsin pyörätuolin kyydillä osastolle, jota joku tyyppi työnteli miehen yrittäessä pysyä matkassa mukana.
Huoneissa on maternolla aina kaksi naista. Omassani jo odotteli toinen äiti uutta huonekaveria. Tämä äiti oli ihan symppis tapaus, samoin isä. Ainakin miehelläni oli seuraa, kun en kerta itse mistään mitään tajunnut. Olimme tuon ekan päivän hieman pihalla siitä mitä tässä nyt sitten odotellaan. Ilmeisesti ei odoteltu mitään muuta kuin sitä että seuraavana päivänä käskettäisiin kotiin.
Toisena päivänä sairaalassa oloa oli aamulla lääkärin tarkastus, joka tapahtui niin että äidit odottelivat pääsevänsä lääkärin huoneeseen käytävän tuoleilla, itsekkin siellä istuin miltei kolme tuntia odottaen omaa vuoroani, kun kerta matroona käski HETI menemään jonoon. Jokainen otettiin lääkärille kuitenkin huone järjestyksessä ja itse olin viimeisessä huoneessa, eli se kesti todella kauan! Miestä en saanut edes mukaan lääkäriin, sanoivat vain että hyvin sä ymmärrät.
Eli en ymmärtänyt kuin muutaman hassun lauseen.
Suoraa lääkäriltä laitettiin monitooreihin kiinni ja ja puolisen tuntia siinä sitten makoiltiin ja ihmeteltiin että mitä lukemia sinne kirjaantuu.
Mies päätti mennä jututtamaan lääkäriä että jotakin selkoa saataisiin asiaan.
Lääkäri oli päättänyt kotiuttaa minut kuten 70% muista edellisenä päivänä tulleista naisista, kunnes mieheni siellä ollessa lääkärille kiikutettiin monitoorin käyrät ja tuomio oli sairaalaan jääminen. Tasaisia supistuksia oli piirtynyt niihin papereihin.Illalla tuli limatulppa ja supistuksia rupesi tulemaan pikku hiljaa. Unta sain tuskin ollenkaan ja tökin miestäkin hereille aina kun uusi supistus alkoi.
Kolmantena päivänä matroona tuli ilmoittamaan että nyt taas lääkärin jonoon, totesin et en mene. En pysty istumaan. Matroona suostui siihen että tulee hakemaan kun vuoro on. 5min meni kuitenkin kun johtava matroona marssi sisään ja käski tulla perässä, seurasi sisätutkimus, jonka jälkeen käskettiin kävelemään käytävällä kunnes oma vuoro tulisi. Eipä siinä suomi tytöllä ollut paljoa sanottavaa ja pitkä matka osaston käytävien mittailua alkoi. Supistukset olivat melko mukavia ja nojailin seiniin tai tarrasin miehen käteen niiden aikana. Eräs mies matroona kuului sanovan että laittaa tuon äidin paperit jo valmiiksi, lähtö alakertaan tulee ihan juuri.
Lääkäri oli samaa mieltä ja määräsi siirron synnytys osastolle, maagiset 4cm, mitä sitä varten tarvittiin oli täyttynyt.
Synnytys osastolle pääsin noin klo 12.00. Siellä sitä tohinaa sitten olikin! Ensimmäisenä kiinni monitooreihin ja supistukset ja vauvan sykkeet seurantaan, sen jälkeen kolmen hoitajan avustuksella lapsivesien pois otto ja oksitosiini tippa käteen, sekä verikoe, kun kerta tahdoin epiduraalin. Kipuja ei sinänsä ollut kovin kummoisesti mutta terveyskeskuksen matroona oli käskenyt ilmoittaa että otetaan epiduraali vaikka sitä ei tarvitsisikaan. (Maternolla ehkä joka 8 sai epiduraalin, joten joka pyyntö kirjataan ja toivotaan että tulevaisuudessa saisi useampikin sen) Oksitosiini tuntui olevan ihan yleinen käytäntö siellä, näin saatiin synnytykset nopeammiksi ja sali taas käyttöön seuravaa synnytystä varten.
Mies pääsi saliin klo 12.15, jossa kökin ihan itse istuvassa asennossa synnytys pöydällä. Pöytä oli sellainen elektroniikan ihme tapaus jota nappia painamalla saatiin eri asentoihin. Me tietysti emme saaneet siihen koskeakkaan. Olo oli aika kurja istuen, kun selkää jomotti ja tuntui ilkeältä.
Huoneessa kävi vähän välilä joku katsomassa papereita, ei kuitenkaan minua tai olojani, yleensä henkilö oli joka kerta ihan uusi tyyppi. Mukaan mahtui myös yksi matroona joka puhui jonkin verran englantia ja osoittautui minun omaksi matroonakseni.
Synnytys merkattiin käynnistyneeksi klo 12.10, eli vesien menoon.
Supistusten taso alkoi pikku hiljaa nousemaan ja mittarit näyttivät supistuksen kovuuden lukemaksi 100, enempää kun tuo ei näyttänyt. Kieriskelin tuskissani siinä istuvassa asennossa ja puristin miehen kättä supistusten tullen. Näin jälkikäteen mies sanoi että sattui niin pirusti kun painoin kynteni hänen käteensä, mutta minun kipuni olivat selvästi aivan jotakin muuta.
Supistusten väli rupesi olemaan 30-40 sekuntia ja oloni huononi koko ajan, lopulta oksensin kivusta. Mies soitti hoitajan paikalle ja sali pamahti täyteen väkeä. Uusi veri koe kun edellinen oli kuulemma hukassa ja lupaus epiduraalista. (Sitä ei anneta jos verikoe ei anna positiivista tulosta sen yhteen sopivuudesta, älkää kysykö mikä juttu tämä on, en todellakaan tajua tai tiedä!)
Tutkimukset osoittivat että vauvan pää on väärässä asennossa, eli hieman takakenossa ja kaulan ja vatsani väliin oli jäänyt lapsivesi kupla, joka aiheutti kipua vauvalle ja minulle rajuja supistuksia. Hoitaja ja matroona päättivät siis painaa vatsaani ja ottaa lapsiveden pois. Katetri viuhahti siis taas ja vesi saatiin pois. Ja mikä taivas siitä aukeni!
Missä olivat supistuksen aiheuttamat kivut tai mitkään kivut yleensäkkään!
Olin saanut tippaan oksitosiini lisäksi pahoinvointi lääkettä, joten oksentelu jäi pariin kertaan.
Samaan hätään tuli verikokeen tulos ja epiduraalille annettiin lupa.
Kohdun suu oli tässä vaiheessa 6 1/2cm auki, joten matroona sanoi että odotetaan 10min jotta päästään 7cm ja sitten epiduraali.
10 min myöhemmin uusi tutkimus ja todettiin että ei tässä mitään epiduraaleja laiteta, vaan aletaan ponnistamaan. Ihmettelin että mitä? Pitääkö tässä ponnistaakkin?
Lääkäri kutsuttiin paikalle ja supistusten tullessa käskettiin ponnistaa, tein ensimmäisellä kerralla sen virheen että huusin, oma matroonani käski olla huutamatta. Toisella ponnistuksella tein sen virheen että ponnistin silmät auki, nehän tuntuivat pullistuvan päästä ulos!
Mies seisoi oikealla puolellani ja oma matroona vasemmalla. Jalkopäässä heilui synnytyslääkäri ja hänen avustajansa. Jota kuta hoitajaa käskettiin työntämään ponnistuksen aikana mahasta ja huusin kivusta, onneksi hänet käskettiin pois.
Jossakin vaiheessa käskettiin katsomaan että katsos pää näkyy jo, taisin kurkata ja todetta että joo kiva, tän oon aina tahtonut nähdä.
Samalla saliin pamahti solkenaan ihmisiä. Käskettiin olemaan ponnistamatta ja tunsin viiltävän lyhyen ajan kipua, ja kohta toisen. Ensin puudutus ja heti perään epparin leikkaus. Sitten vain ponnistamaan ja kun pää oli syntynyt synnytys lääkäri poistui tiloista ja matroona jatkoi, se yksi niistä monista mitä siellä oli. Poika syntyi pian siitä ja salissa raikasi "we are the champions"-laulu espanjaksi.
Tässä vaiheessa tajusin vasta katsella salissa olevia ihmisiä, suurin osa heistä oli tullut vain katsomaan kun suomalainen tyttö synnyttää, ihanaa kuuluisuutta siis, ja varsinkin hetkenä jona tahdot että miltei 20 henkeä tuijottaa sinua.
Oikeaa henkilökuntaa salissa oli sitäkin paljon.
Oma matroonani, lääkäri ja hänen avustajansa, synnytystä hoitanut matroona ja avustaja, lastenlääkäri ja avustaja, sekä muutama harjoittelija.
Poika tuotiin pikaisen putsauksen ja kapaloinnin jälkeen näytille ja vietiin lastenlääkärin mukana pois. En tajunnut ajatella mitään asiasta, saati pojan syntyessä siitä ettei poika syntyessään heti itkenyt. Olin vain tyytyväinen että nyt se oli tehty.
Jälki työ jatkui vielä, epparin ompelemisella ja vain vajaalla 3 tikillä, joka kuulemma oli hyvin vähän, normaaliin pariin kymmeneen. Puolen tunnin jälkeen homma oli hoidettu ja jalkani laskettu alas tuilta, jossa ne olivat olleet synnytyksen ajan. Jaloissa ei ollut mitään tuntoa.
Poika tuotiin pestynä luoksemme ja matroona availi ihan omatoimisesti paitani nappeja ja lykkäsi pojan rinnalle. Meidän pieni perheemme sai nauttia noin 30 min omassa rauhassa uudesta tilanteesta. Mies oli silmät kosteana jo pojan syntyessä, mutta nyt kun salissa ei ollut muita valui kyyneleet hänen poskillaan. Itse vain ihmettelin että kuinkas kauan tässä pitää imettää ja pitäisikö vaihtaa toisellekkin rinnalle?
Pian poika vietiin taas ja mies käskettiin pois salista. Itse jäin ihmettelemään tilannetta noin 10 min, kunnes saliin tuli hoitaja joka höpötti kuin pappu pata. Poisti tipat kädestä ja paineli vatsaa ja huuhteli alapään steriilillä vedellä. Sanoin että anteeksi en ymmärrä mitään, tämä sanoi takaisin että hän tietää ettet ymmärrä ja jatkoi juttujaan.
Lopulta minut vietiin sängyllä synnyttäneiden osastolle, jossa mies jo aulassa odotteli.
Huoneessa ei ollut silloin muita ja ajattelimme naivisti että saamme viettää ainakin tämän yön yksin ja mies saattaisi saada nukuttua ihan sängyssäkin. Turha luulo 4 tunnin jälkeen huoneeseen tuotiin toinen nainen ja mies vietti yön nojatuolissa.
En saanut mennä synnytyksen jälkeen vessaan ilman matroonan läsnäoloa ja osaatte kuvitella kuinka omituiselta se tuntuu. Istut pöntöllä ja yrität pissata kun yksi seisoo vessan ovella ja laskettaa vettä hanasta. Lopulta uskalsin sammuttaa hanan ja sain hyväksyvän ilmeen matroonalta. Sain jopa tyynyn tämän vessa reissun päätteeksi, sitä kun ei anneta ensimmäisen 2 tunnin jälkeen synnytyksestä.
Lopulta poikakin tuotiin huoneeseen ja meidät jätettiin sinne ihmettelemään että mitäs nyt? Kaikki piti tajuta itse, koska vauvaa imetetään ja miten vaipat vaihdetaan ja pestäänkö pylly vedellä vai liinoilla.
Sairaalassa vietettiin yhteensä 3 päivää, ne olivat kamalia. Naapurilla kävi vieraita jatkuvana virtana, pahimmillaan huoneessa oli yli 25 henkilöä. Hän ei halunnut että ilmastointia pidettäisiin päällä tai ovea käytävään auki, ja ulkona oli kuitenkin 30 astetta lämmintä. Olo oli aika tuskainen yötä päivää. Jossain vaiheessa hän ei suostunut yöllä sulkemaan valojaan, joten nukkuminenkaan ei onnistunut. Lisänä hänen itsensä ja äitinsä aiheuttama kuorsaaminen, joten uni oli todella hukassa tuolla reissulla.
Me pääsimme kuitenkin kotiin kun jalkapohjasta otettu testi, ilmeisesti bilirubiiniarvo näytti hyvältä, naapuri pedin äiti jäi. Koko sairaalassa olon ajan mies oli paikalla yötä päivää, pojan synnyttyä hän toki kävi hakemassa pojalle vaatteita ja itsellemme puhtaita vaatteita kotiin lähtöä varten.
Esikoisemme synnytys on merkattu kestäneeksi 4h 50 min
Ja todetakseni että vaikka supistukset olivat jossakin vaiheessa armottoman kovia, ei pelkoa asiaa kohtaan jäänyt.
Materno sairaala oli juuri uudistettu synnytys salien osalta, joten ne olivat erittäin uudet ja modernit. Syntymättömien ja syntyneiden osastot taas olivat ikivanhat ja maali hilseili seiniltä, mutta huoneet olivat kuitenkin riittävät ja niissä oli vain tosiaan kaksi naista kerralla ja meillä oli oma wc ja suihku.
En missään nimessä nähnyt ettenkö siellä uudelleen synnyttäisi jos tarve vaatisi.
Esikoisemme syntymätiedot olivat seuraavat;
synnytys 39+4, eli 28.10.2005 klo 16.35
paino 3190g
pituus 50 cm
Kuva on otettu ensimmäisenä päivänä, poika oli kovin kuuluisa koko sairaalassa kun oli kuulemma ainut vaaleahiuksinen lapsi, itse olen aina miettinyt että mitenkä niin vaalea hiuksinen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti