rv 39 alkua

Viiko on TAAS vaihtunut uuteen, ja nyt mennään jo lähellä loppua, todella lähellä.
Neuvola ei tosin lupaillut taaskaan mitään, toki edistystä tuntuu olleen. Polskijan pää on lähtöporteilla, sen toki olen huomannut itsekkin. Kuka tahansa huomaisi kun häpyluuta särkee ja vihloo aamusta iltaan rasituksessa ja levossa. Voiko siihen muuta syytä olla kuin, joku joka sitä siellä painaa? Lauantaina yllättäin alkanut erittäin voimakas kipu tuolla nivusissa ja häpyluussa on tehnyt tehtävänsä ja polskija on päässyt sen verran alemmaksi että synnytys saattaa olla lähi aikoina tai sitten ei.

Liitoskivut ovat olleet niin rajuja, että en todellakaan lauantaina kävellyt kuin sen mikä oli pakko. Äitini jo innoissaan höpötteli että kohta sä meet, irvistyksistäni ja älähtelyistä johtuen kun liikuin. Illalla se sitten soittikin et joko oot menossa. Mieskin jo oli sitä mieltä että ihan pian. Sori kamut, mut synnytystä varten tarvitaan supistuksia, joita minulla EI ole.
Lauantai ei ole jäänyt ainoaksi kipu päiväksi, kivut ovat päivittäisiä. Eivät toki koko ajan, mutta seisoessa ja liikkuessa, istuessa hiljaa paikoillaan en tunne mitään, mutta liikutappa jalkaa 2 cm niin johan pistää irvistämään.

Olen aina ihmetellyt hollywood leffoja joissa raskaana olevat tukevat selkäänsä ja matelevat kuin etanat eteenpäin, eivätkä ole edes lähdössä synnyttämään. No nyt itse teen niin, kävelen etana vauhtia, hitaampaa siis kuin 90-vuotiaat mummot rollaattoreilla, kaipaisin itse asiassa itsekkin rollaattoria. Tiistaina kävelin hieman pidemmän matkan ja voi kenkku, silloin kun normaalisti kävelen kyseisen matkan noin 5min, nyt minulta meni miltei 15min, tuntui että en kerennyt edes liikennevaloista ja että ihmiset katsoivat minua ja ajattelivat että pois liikenteestä tuollaiset!
Muut raskaana olevat tuntuivat olevan hämillään minusta, ehkä se että joku oikeasti näyttää siltä että hajoaa tuohon ihan just, on aika pelottavaa? Eihän kukaan rv 25 tienoilla tajua sitä että viimeisillään ei enää olla samoja ihmisiä kuin ennen. Vai tajuaako?

Koko tämä viikko, ainakin sen alku, on ollut itselleni aika raskasta, ei sen takia että joka paikkaan tuonne alas sattuu vaan siksi kun en saa tehtyä mitään. Ihan pienet asiatkin ovat hankalia ja sen vuoksi olen väsynyt koko ajan, ja kiukkuinen. En pysty hallitsemaan tunteitani, hermostun hetkessä ja itken hetkessä. Itken koska en pysty edes nostamaan paperia lattialta. Karjun autoa ajaessa ihmisille joilta tuntuvat aivot jääneen kotiin, naisille jotka jäävät keskelle kaupan pihaa rupattelemaan välittämättä siitä että kukaan ei pääse ohi. Huudan kurkku suorana heille, onneksi autossa ja ikkunat kiinni, etteivät he itse kuule mitään. Itken koska poliisasemalla ei avata minulle ovea vaikka olen ajoissa, enkä silti pääse enää sisään.
Itken koska olen kerrankin saanut jotakin aikaiseksi, tehnyt jonkin asian eteen paljon, ja lopulta koko asian kohtaan tehdyt ponnistelut ovat olleet turhia. Itken niin että lapset kysyvät mikä äitiä harmittaa. Tunteet ovat pinnassa, ehkä liikaakin. En vain osaa tehdä niille enää mitään.

Jotain hyvää kuitenkin tämän seasta, olen valmis lähtemään sairaalaan!
Olen pakannut laukun sitä varten, nyt vain odotellaan lähtöä. Mitä sitten pakkasin?

Mukaan lähtee vauvan vaatteet, eli body, takki ja smurffihousut (eli puolipotkarit), pienet tossut ja tumput käsiin, sekä myssy. Vauvan peitto tietenkin.
Itselleni pakkasin vaatteet joilla on mukava tulla kotiin, ja ehkä käydä kaupassa ennen sitä.
Siteitä, niitä tullaan taas tarvitsemaan tämän ihanan tauon jälkeen.
Varuiksi liivinsuojuksia.
Hammasharja & tahna, hiustenpesua varten aineet, sekä kasvojen pesuaine.
Hiusharja ja muutaman ponnarin.
Sukat, sairaalan sukat kun pyörivät jaloissa ympäri kuin karuselli.
Kamera ladatuilla akuilla.
Huulirasva, täät kaipasin hulluna viimeksi!

Eli en oikeastaan mitään ihmeellistä ja paljoa. Synnytyksen kun oletan olevan muutamassa tunnissa ohi, en kaipaa eväitä synnärille, ja sairaalasta toivon pääseväni pois seuraavana päivänä, viimeistään toisena. Luettavaa en tarvinnut viimeksikään, sain kirjan nostettua pöydälle ja siihen se jäi avaamattomana. Ehkä pienen vihkon ja kynän voisin vielä pakata, jos jaksaisi ja kerkiäisi kirjata asioita ylös, joka itselleni on ollut aina tärkeää. Näin kaiken uuden huurteessa muistaa jotakin tapahtumista oikein.

Arvatkaa vain tuleeko se lähtö nyt nopeammin, no ei tosiaan! Mutta sentään olen saanut tehtyä sen minkä ennen olen jättänyt niille viimeisille tunneille ennen lähtöä.
Nyt jäädään seuraamaan tilannetta ja katsomaan koska perheemme saa lisää väkeä!