Tätä en koskaan tee, tai ehkä sittenkin?

Me kaikki olemme varmasti joskus päättäneet että kun saan lapsia, en tee ikinä niin ja niin.
Esimerkiksi, en tee ikinä niin kuin äitini teki kun olin lapsi. Ja lopulta huomaat tekeväsi juuri samalla tavalla asioita.

Itse olen aina kauhistellut niitä vanhempia jotka nukuttavat lapsensa autoon. Sitä minä en ikinä tekisi. Lapsihan oppii siihen että nukahtaminen tarvitsee liikettä ja tulevaisuudessa lapsen opettaminen nukahtamaan sänkyyn on äärimmäisen vaikeaa, sänky kun ei yleensä liiku!

Muutama päivä sitten meidän polskija päätti kertoa että minäkin kuulun tähän perheeseen ja olen olemassa. Huutoa tuona iltana oli miltei 6 tuntia putkeen. Poika huusi leuka väpättäen ja kasvot punaisina. Minä olin joskus päättänyt että en yritä vauvaa rauhoittaa enää ikinä kävelemällä, ihan varmasti joutuisin sitten aina kävelemään että vauva rauhoittuu, enkä todellakaan tahdo kävellä kilometreja kierrellen sohvan pöytää tai kuluttamalla uraa olohuoneen ja keittiön väliltä. Joten minähän yritin sylissä istuen poikaa rauhoitella, tarjota rintaa ja saada kapalossa nukkumaan, ihan turha luulo että olisi onnistunut. Joten minähän kävelin ja sain hetkellisen hiljaisuuden aina välillä, kunnes kävelykään ei auttanut.
Lopulta kun huutoa oli ollut jo viitisen tuntia päätin, että nyt sitten lähden sillä autolla ajelemaan JOS se poika siitä rauhoittuisi. Puin jo vaatteita päälle ja kenkiä jalkaan, kunnes poika hiljeni isänsä olkapäätä vasten. Uhkailu siis kannattaa. Hetkellisesti ainakin.
Mutta olisin ollut valmis rikkomaan oman päätökseni siitä mitä en koskaan tekisi, vaikka silti näen koko autoon nukuttamisen äärimmäisen huonona asiana, mutta se tuntui siltä viimeiseltä keinolta saada poika rauhoittumaan ja lopulta nukahtamaan, joten tekisin kaikkeni lapseni hyvinvoinnin eteen.

Yö jatkui oikeastaan samaan malliin kuin ilta, huutoa ja huutoa, kunnes poika oksensi kaaressa maidot ja nukahti siihen. Toki yöllä ei voitu nukkua omassa sängyssä vaan äidin vieressä tai jopa äidin rinnan päällä, siinähän on oikein kiva nukkua, vaikka äiti ei ihan niin unta saisikaan.
En toki olisi pystynyt sen syöksy oksentamisen jälkeen laittamaan poikaa omaan sänkyynsä, mitä jos se uisi uudelleen ulos tulleessa maidossa, kun en itse siihen heräisi?
Aika utopistista toki, koska herään pieneen inahdukseenkin, joten tuskin syöksy oksennukset jäisi minulta huomaamatta..

Seuraavana iltana sama meno jatkui, nyt en enää harkinnutkaan autoon nukuttamista, syynä ehkä vihkonen jota luin ennen kuin polskija aloitti äänen avautumisen. Siellä kun sanottiin että lapsi itkee tressiään ja kävelyt ja voimakkaat hyssyttelyt vain tressaavat lasta enemmän, koska se kertoo lapselle että nyt on jokin kova hätä kun aikuinen noin liikkuu.
Nyt siis pötkötin sohvalla, poika tuettuna selkä reisiäni vasten hieman koholla ja heiluttelin rauhallisesti, silittelin vatsaa ja pidin välillä kädestä kiinni. Tunnin sitä kesti kunnes polskija nukahti.
Huomasin että ei tarvitse hermostua lapsen itkusta, ei tarvitse turhautua. Eihän se nyt kenestäkään ole mukavaa, itsestä tuntuu pahalta ja tekee itsekkin mieli itkeä kun poika on useamman tunnin kurkku suorana huutanut, se minun itkuni ei vain lopeta tilannetta, se saattaa vain pahentaa. Rauhallisuus ja varmuus siitä mitä tekee auttaa.
Tiedän että se on hankalaa, ja jopa kahden lapsen jälkeen en sitä itsekkään enää muistanut tai kyennyt tekemään, nyt taas muistan ja toivon että jaksan itsekkin muistaa sen vielä jatkossakin.

Ja kaiken lisäksi tiedän että rikon vielä jotakin sellaista mitä olen päättänyt etten koskaan tee.