Säikähdys

Tällä kertaa en voi edes omaan sarkastiseen tapaani yrittää olla vitsailevan sarkastinen. Asia on sen verran vakava ja mietteitä nostattava, oikeastaan säikähdin kunnolla.

Muutama päivä sitten torkuin "J":n sängyllä. Olin sellaisessa tiedostavassa tiedottomassa tilassa. Isot pojat katselivat lasten ohjelmaa ja Polskija touhusi omiaan lattialla, josta olin katsonut että mitään pientä lelua ei ollut lähellä.
"Pikku J" kuitenkin jossain vaiheessa nappasin Polskijan suusta villalankaa. Totesin että tilanne ok, Polskija ihan normaali ja jatkaa leikkiään. Heti perään kuitenkin Polskija alkoi yskiä, en asiaa sen paremmin huomioinut koska Polskija on viime aikoina yskinyt muutenkin. Yskintä jatkui ja juuri koutiutuva Isi, sitten nappasi pojan syliinsä ja hätääntyi että siellä on nyt jotkain suussa. Polskijakin selvästi jo kakoi ja kakoi. Itse seurasin miestä keittiöön jossa taputeltiin selkää ja mies laittoi sormet kurkkuun, ei auttanut. Polskija kakoi lisää ja itki. Oma ajatus jo juoksi jossain muualla, seurasin kuitenkin että poika oli vielä punainen ja hengitti vaikka jotakin oli pahasti vinossa, todella pahasti. En tiedä mitä Polskija oli saanut suuhunsa, mutta sitä ei saatu ulos, vaikka kuinka yritettiin. Polskija hätääntyi ja Polskijan isä hätääntyi. Itse jo ehdotin että käännä poika pääalaspäin, mutta Isi koitti vielä saada kurkusta pois sen mikä ikinä sinne menikään. Polskija ei enää niin taistellut vastaan, ja itselle tuli hätä. Nyt tule sieltä pois!
Lopulta Polskija lopetti itkemisen ja hengitti normaalisti ja halusi Maman syliin. Oli pakko kääntää miehelle selkä, ettei näe kostuvia silmiä. Polskija nojaili hetken sylissä ja pian halusikin jo isälleen, jonka luo Polskija nukahti lopulta.
Taisi olla suuri taistelu, väsyttävä ja raskas. Uni tuli tarpeeseen. Unen aikana Polskija vielä yski, Isi kävi joka kerta tarkistamassa että kaikki oli hyvin, oli siellä.
Kurkusta ei tullut mitään ulos, mieheni sanoi että kun ei saanut mitään pois työnsi sen mitä siellä olikin alas kurkusta.

Rupesin miettimään sitä mitä olisi käynyt JOS olisin ollut yksin kotona. Luulisin että perheen kokomme ei olisi viisi. En olisi tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. En todellakaan. En osaa minkäänlaista ensiapua. Onneksi mieheni on toiminut Espanjassa palokunnassa ja on tietoinen elvytyksestä, tällä kertaa se pelasti.

Mietin että miksi ei järjestetä jotakin pakollista ensiapu kurssia tuleville äideille, vai onko sellainen olemassa? Vaikka synnytysvalmennuksen yhteydessä? Minä kun en ole koskaan sellaista käynyt. Jos ei ole niin sellainen pitäisi ehdottomasti olla!
Joskus yläasteella ollessani on kyllä ollut jonkinlaista alkeellista opetusta palokunnan toimesta, mutta ketä se on sinä aikana kiinnostanut? Silloin on mietitty että on kamalan noloa kun pitää silmät sidottuna kuunnella toisen ihmisen ohjeita ja haakuilla jumppasalissa leikkien että siellä on palo, tai elvyttää nukkea. Ei kukaan tainnut silloin miettiä että niitä taitoja tarvitaan joku kaunis päivä, että ne voivat pelastaa oman lapsen hengen.

En ole nyt rynnännyt ensiapu kurssille, mutta en ole laittanut imuria kaappiin, koska nyt aloitan päivän imuroimalla ja illalla lopetan päivän nostelemalla tavaroita lattioilta ylös. Keräilen murusia lattioilta ja mietin missä Polskija voisi olla turvallisesti leikkimässä.
En muuttunut yli suojelevaksi, vaan totesin että näin pääsen helpommalla. Opetan taas ja taas ja taas isoille pojillekkin sen ettei tavaroita heitellä lattialle, he ovat onneksi ymmärtäneet miksi. Tosin nyt kuulen koko ajan että jos Polskija syö tuota lelua se voi kuolla, vaikka lelu olisi isoin traktori mitä meiltä löytyy.

Tuli taas opittua että ihmisen henki on pienestä kiinni ja oikeastaan hävettää ja pelottaa se että en todellakaan voi sulkea silmiäni hetkeksi vaikka kuulisin mitä ympärillä tapahtuu. Pelottaa oma väsymys joka valtaa alaa minusta. Jos joskus oikeasti nukahdan ja jotakin tapahtuu? Pakko saada tarpeeksi unta!