sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Aika on katoavaista

Otsikko kertoo jo kaiken. Kaikki tiivistyy tuohon.
Mitenkä se katoaakin niin pian? Tuntuu ettei kerkiä tekemään mitään, ja tuntuu että menee liian lujaa. Välillä oikein harmittaa kun ei kerkiä olemaan rauhassa, ja välillä pelottaa se millaista elämä on kun työt taas alkavat, jos nyt jo olen kiireinen.

Tänään alkaa laskeminen. 3 viikkoa ja virallinen paluu töihin on edessä. Olenhan töitä tehnyt jo jonkin aikaa silloin tällöin kun tarve on vaatinut. Noh, lähinnä koko tämän 10kk ajan mitä ä-lomaa ja vanhempain vapaata on ollut. Mutta on erinlaista palata täysillä tunneilla ja täysillä viikoilla taas työn ääreen, vaikka ihan mielelläni menen, en kuitenkaan mene. En osaa siis päättää.
Istun usein katselemassa Polskijaa ja mietin että miten
kä tuo nyt pärjää isojen maailmassa? Poika joka ei ole valmis ollenkaan vaan kaipaa vanhempaansa. Koitan lohdutautua sillä että Polskija ei aloita hoito elämäänsä kuin vasta heinäkuussa 10kk iässä, mutta se on aika pieni lohtu.
Mietin sitä kuinka elämä taas muuttuu ja kykeneekö niin pieni ymmärtämään sitä. Lohdutan taas itseäni ja mietin että hei, lokakuussa vietän kesälomaa ja sen jälkeen en varmaan tee edes täyttä 111 tuntia kuussa ja voin ottaa Polskijan pois hoidosta. Silloin voin rutistaa ja rakastaa koko päivän edestä taas. Mutta sekin on laiha lohtu. Tahtoisin olla lapsen kanssa kotona, tiedän myös että voisin, mutta tiedän myös että tahdon rahaa e
lämiseen ja voi kurja kun suomen valtio ei kovin mukavasti avusta, joten työ kutsuu.

Aika katoaa monella muullakin tavalla kuin oman loman loppumisella, se katoaa sillä että huomaa ettei kotona ole enää vauvaa joka nukkuu kaiken aikaa tai vauvaa joka ottaa kaiken vastaan mitä saa. Kotona on lapsi jolla on jo oma tahto, joka siis osaa kertoa tahtooko ruokaa vai ei. Lapsi joka osaa kaivata syliin ja joka on kiinnostunut kaikesta.
Meidän Polskija on nyt kiinnostunut hiuksista, niitä on kiva räplätä imettämisen ohella.

Polskijasta on tullut muutaman viikon sisällä erittäin aktiivinen, edelleen ryömitään huikeaa vauhtia, mutta nykyään voidaan kiertää jo sohvan pöytääkin ympäri, eli nyt voin sanoa että Polskija kävelee tukea pitkin, tai on kävellyt jo pari viikkoa.
Konttaaminen, hmm..
Polskija konttaa vain kun olemme pesulla, ilmeisesti märkä lattia tuntuu mahassa ilkeänä joten suihkun lattialla kontataan. Joku taisi sanoakkin että olisi parasta kontata, siis selälle parasta. Tosin eihän toista voi pakottaa..

Nyt asiasta toiseen, minun piti kirjoittaa jo eilen. Valite
ttavasti "Pikku J" sai äärettömän ärhäkän sidekalvon tulehduksen tai vastaavan. "pikku J":n silmä punoitti jo jonkin aikaa ja olen antanut allergia lääkettä, oletus on ollut että allergia se siellä sitä punaiseksi tekee. Poika hieroi kovasti silmäänsä ja kun katsoin tarkemmin totesin ettei kaikki ole ok. Silmän valkuaisosa oli turvonnut, iiris oli normaali. Silmä näytti todella hurjalta ja vettä valui koko ajan. Luometkin kun vielä olivat äärimmäisen turvonneet, eivät kuitenkaan kiinni asti. Koskaan en ole nähnyt vastaavaa, joten aika hädissäni olin. Näytin silmää pojan mummulle, joka ihmetteli asiaa, ja näytin myös paikalla olleelle näkövammaisten kanssa töitä tekevälle ihmiselle joka itsekkin taisi hätääntyä. Käskin "Pikku J"n olla hieromatta silmäänsä ja, voi, kerrankin Mamaa uskottiin! Soittelin kauhealla hädällä päivystykseen josta ei millään vastattu. Ei kuin Polskija ja "Pikku J" autoon ja ajamaan kohti terveyskeskusta puhelin koko ajan yrittäen yhteyttä päivystykseen jotta voin ilmoittaa tulosta kun meillä muuten käännytettäisiin pois, kun ei ollut aikaa varattu. Lopulta sain yhteyden ja ääni täristen ja huohottaen sain änkytettyä asiani.
Lääkäriin päästiin heti, ja asia olikin ihan ok. Kyllä siinä M
amalla kävi mielessä kaikki mahdollinen, varsinkin kun työskentelen usein näkövammaisten kanssa.
Ihanasti keskimmäiseni antoi antaa tipat silmään, mutta kyllä Maman silmät taisivat vuotaa enemmän kuin pojan. Oikein sydämestä riipaisi peitellä poika omaan sänkyyn kun olisi viereen tahtonut turvaan pojan ottaa.
Aamulla silmä oli kuitenkin enää vain punainen ja poika re
ipas.


Kuva "pikku J":n silmästä josta hieman näkee millaiseksi se on mennyt, silmä rupeaa jo rauhoittumaan joten ei kovin pahalta tässä näytä..



Voi rakkaat ihmiset, kun lapsi on sairas, sitä muistaa kuinka haavoittuvia he ovat.
Pieniä enkeleitä omine rikkinäisine osineen, kunnes ne saadaan kuntoon!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti