Nyt se repesi!

Otsikko kertoo jo paljon, jotakin repesi. Ja se jotakin oli minun mahani. Kuukausia olen painellut oikeaa kylkeäni vetävästä paineesta johtuen ja miettinyt että koska sinne ilmaantuu ne arvet. Niitä ei vain näkynyt. Päätin siis mieleni rauhoittamiseksi, että syy on lihakset jotka venyvät kasvusta.

Alku viikosta, kyljessä tuntui ilkeältä, peilailin itseäni saunan peilistä uima reissulla ja olin näkeväni jotakin. Mies sanoi että juu katos, ne on verisuonia. Tyydyin tähän ja pitelin kädelläni kylkeä ja ihmettelin että johan nyt on kumma. Pari päivää myöhemmin esittelin vatsaani äidilleni, joka totesi saman asian, ne on niitä verisuonia, sä katselet omias. Mietin tässäkin kohta että eikö ne nyt vaan näe?! Tiedän että siellä on vanha arpi, mutta siinä vieressä on kaksi kappalettaa uusia...
Kiipeilen vessan pöntölle ja etsin arpia peilikaapin peilistä ja ryntäilen miehen luo että joko sä näet ne? Hiemanko olen ahdistunut aiheesta.

Miksi ihmeessä asia jota on osannut odottaa ja tietää että se voi olla väistämätöntä, onkin yhtäkkiä kamalaa? Näen silmissäni niitä vauva masuja joissa arvet kiertävät koko mahan joka suuntaan vieri vieressä ja olen tuntenut ylpeyttä siitä että vatsallani on ollut vain yksi arpi viime raskaudesta, ja sitäkin terveydenhoitaja luuli aikanaan umpisuolen leikkauksesta jääneeksi arveksi.
Tuntuisi vain niin kamalalta jos vatsa olis arpien peitossa, ei sillä että esittelisin vatsaani normaalisti paljaana siellä ja täällä, mutta minua se silti häiritsisi. Olen aina peitellyt vatsaani, vaikka syytä siihen ei kai ole ollut. Vatsani on vain aina ollut SE paikka joka häiritsee minua eniten, näen olemattomia läskejä siellä ja peitän vatsani aina jollakin. Joten arvatkaa onko ihanaa olla raskaana, jolloin vatsa on aina "timmissä" kunnossa. Enkä sanonut tätä nyt normaaliin negatiivisen sarkastiseen sävyyni, todella nautin siitä että vatsa on pinkeä eikä tarvitse itse olla pinkeä siitä pömpöttääkö jostakin nyt jotakin.
Mutta ne arvet, ne vain häiritsevät.
Ensimmäisestä raskaudesta en saanut mitään muualle kuin rintoihini, jotka kasvoivat valtaviksi. Toki uskon edelleen että ahkera bodybutterin käyttö oli osana tätä onnea. Mies ainakin piti mahani rasvaamisesta.
Toisessa raskaudessa samainen tuote oli käytössä niin pitkään kunnes en kestänyt enää niiden hajuja ja lopulta tuli se yksi pieni arpi alavatsaan.

Lopulta perjantaina muutkin näkivät arpeni. Hentoisia ne ovat ja tuskin näkyviä, mutta uskokaa tai älkää sitäkin kipeämpiä. Vatsaa kiristää ja polttaa, rasvaaminen ei auta ja koitankin löytää koko ajan asentoa jossa kipu olisi poissa tai edes vähäistä, oikeastaan turhaan. Tottakai vahingoittunut kohta kipuilee aikansa. Päässäni toitotan itselleni että mitä sitten? Onko sillä niin väliä että sait muutaman arven? Ihan kuin pieni piru olallani supattaisi korvaani että kyllä sillä vain on.
Olen aikaisemminkin jo ajatellut että raskaus arpi on minun sota arpeni, josta voin olla ylpeä. Se on minun muistoni lapsesta jota olen kantanut mukanani, arpi pysyy kanssani lopun elämäni, samoin muisto. Joten eikö asia ole niin tälläkin kertaa?
Ehkä mielipaha johtuu siitä että olen tunnollisesti rv 15 tienoilta joka ilta öljynnyt vauva öljyllä vatsaani, toivoen ja uskoen että se antaa kosteutta ja kimmoisuutta ihon venyä.
Nyt vain toivon että iho jaksaisi loppuun asti.

Itse olen ollut se joka on äidilleni aiheuttanut tietääkseni joka ikisen arven jota hänellä on, vaikka olen syntyessäni ollut alle 3kg ja muutenkin nukkemaisen pieni. En ole koskaan rumaa sanaa kuulut äidiltäni asiasta, mutta mainintoja. Uskomatonta että 7 lapsesta vain yksi on raskauden aikana aiheuttanut arpia. Mutta vasta totesin äidilleni, että mitä sitä voi olettaa kun 52kg langan laiha nainen tulee ensimmäistä kertaa raskaaksi?

Arpia arpia...rakkauden karttoja.

Äitiysloma!

Niin vain sekin päivä koitti, että äitiysloma alkoi. En sitä tuolla tammikuun pimeinä iltoina olisi millään uskonut saavuttavani. Koko pitkän talven ja kevään suunittelin mitä kaikkea teen heti kun loma alkaa. Eli mitä olen saanut tehtyä? Ostettua vauvan vaatteita, mutta. Niin, siihen se sitten jääkin. Ei näillä helteillä jaksa tehdä mitään. Olen maannut sohvalla etsien parasta asentoa ja höpöttänyt miehelle sitä ettei jaksa edes ajatella. Se mitä pitää tehdä onkin sitten jo eri asia. Päätin että teen vauvan sänkyyn reunasuojuksen, jep, kankaat on. Reunasuojusta ei. Sairaalan kassiakaan EN ole pakannut, en ole sitä tehnyt koskaan ennen kuin olen todennut että, hei nyt me mennään! Ihan kivaa välipuuhaa suppareita odotellessa. Okei, okei, sairaalaan lähtöön nyt ehkä kuitenkin on vielä aikaa!

Ja sitten on nämä asiat joihin olen todennut monen naureskelleen miltei päin naamaani. Eli päätin että menen mustikka metsään ja vadelmiakin keräisin hurjat määrät pakkaseen. Olenko mennyt? No en. Mutta syynä ei ole raskaus vaan tämä kuumuus, kuka sinne aukealle paikalle tahtoo 30 asteen helteessä? Ihan niin sekaisin ei raskaushormoonit ole minua vielä saaneet...Mutta menen sinne metsään joka tapauksessa, tahdon niitä mustikoita! Eli naurakaa vain sille ettette usko niin käyvän, jaksaisin kyllä, jos en paahtuisi rusinaksi siellä.

Koko äitiyslomalle jääminen on saanut miettimään mitä kaikkea sitä raskaana onkaan tullut tehtyä, mitä ei ihan normaalisti tulisi edes mieleenkään.
Eräänäkin iltana miehen kanssa katseltiin elokuvaa ja kesken katselun kysäisin että, jos laittaisin sukat pakastimeen tunniksi ja sitten jalkaani oisko ne niin kylmät että viilentäisivät mun jalkoja? Mies katsoi silmät selällään ja totesi että ehkä sä kuulut tonne leffan suljetulle saarelle, ne on yhtä sekasin kun sä. No, joo minun jalkani vain olivat turvoksissa tästä kaikesta lämmöstä ja haaveilin viilennyksestä. Olen haaveillut myös jonkinlaisista tossuista ja tumpuista jotka vedetään käteen ja ne viilentävät pitkäksi aikaa. Eli nukkumaankin voisi menna sellaiset tossut jalassa eikä jalat turpoaisi kuumuuden takia. Jos joku sellaisia möisi, olisin ihan varmasti ostamassa niitä viivana! Niistä aukeaisi taivas ja autuus näillä helteillä!

Olen saanut mieheni lakkaamaan varpaankynteni, koska en todellakaan enää itse pysty sellaisiin asioihin. Mies lakkasi kynnet mukisematta elämänsä ensimmäisen kerran. Tulos oli miesmäinen, lakkaa oli joka suunnassa, mutta mitäs sitten, ihanainen teki sen kuitenkin!
Miestä en ole kuitenkaan vielä pyytänyt siistimään bikinirajoja, se tuntuu jotenkin omituiselta. Tiedän toki raskaana olevia jotka mieheltään sitä pyytävät, eikä asia nyt niin kamala ole, mutta itseäni ajatellen en vain osaisi siinä seisoskella kun mies heiluu terän kanssa. Homma hoituu joten kuten ihan itsekkin tehden...

Raskaus aikaa on vielä edessä ja kaikkea kerkiää tapahtumaan..

Rv 34 loppu rutistus

Usein tuntuu että raskaus on aikaa jolloin on vain vaivoja, tai ainakin minulla niitä on riittänyt tämän raskauden aikana. Milloin on ollut huono-olo, päätä särkenyt tai pyörryttänyt, väsyttänyt ja lantioon sattunut. Toisilla taas raskaus on aikaa jolloin he voivat parhaiten. Voi, en aijo päästää teitä niin helpolla. Toki rv 30 tienoilla olen ruvennut tuntemaan itseni jo melkolailla ihmiseksi ja normaaliksi. Tämän rv 34 ilon tai närkästyksen aiheita, kuinka vain asian ottaa on ollut yölliset jalkojen kramppailut, jotka osaavat olla sitten kipeitä!

Yöni menevät siihen että pompin sängyn vierellä painaen jalkaa maahan, jotta kramppi loppuisi, yleensä asia on oikein helppoa ja muutamissa sekuneissa tilanne on taas normaali ja tuhisen taas peiton alla pää tyynyssä muutamassa hetkessä tajuamatta mitään mistään. Mutta tilanne sen kuin vain pahenee. Nykyään jo uikutan ja väliin itken kipua. Jalkapohjaa ei saa millään tasaisesti lattiaa vasten vaan se vääntyy korkokenkä asentoon. Kipu viiltää koko pohjetta ja jalkapohjaa. Mieskin jo välillä kysyy että, mitä sä siellä konkkaat?
Eilen mies antoi mielestään loistavan ohjeen, laita jalka kylmään veteen! Kyllä armaani, pidän tästä lähtien sängyn vierellä ämpäriä jossa onv että ja jäitä ja lykkään jalkani sinne viiva suorana kunhan se vain kramppaan sen kymmenen kertaa yössä. Miehet sitten osaavat tämän ajatus työn... Toisena ohjeena tuli herättää hänet ja hän lupaa hieroa kun kramppaa, totesin että kivaa se olisikin mutta kun se jalka on pakko painaa maahan, muuten potkisin ja kieriskelisin sängyllä uikuttaen vielä lujempaa. Hieronta käy kyllä sen jälkeen kun kramppi loppuu ja varsinkin iltaisin ennen nukkumaan menoa! Ihanana miehenä saankin jalkojeni hierontaa joka ilta, kiitos Honey siitä!

Olen yrittänyt estää kramppeja nukkumalla niin että herään jos vähänkin ojennan jalkaa väärin ja kramppi voisi siitä alkaa, eli en ojenna nilkkaa suoraksi missään vaiheessa. Olen juonut paljon vettä ja lisännyt hieman suolaakin enemmän kuin yleensä ruokaan, kun kerta näin kuumakin on ja juon litra tolkulla, apu on vain tuiki tietämättömissä.
Eilen viimein ostin magnesiumia poretablettina ja rukoilen yön jumalilta että se auttaa! Toivon todella niin hartaasti että tämä olisi apu, koska jos kipu pahenee en tiedä enää mitenkä päin olla ja mitenkä enää päivällä kävelen kun pohkeet ovat kireät ja kipeät.

Lisänä on AIVAN totaalinen väsymys, se iskee pari kertaa päivässä ja vie mukanaan aivan täysin! Voisin nukahtaa mihin vain, vaikka seisovilteen, hississä en edes uskalla laittaa silmiä kiinni kun uni tulisi heti. Polskija taitaa viedä kaiken energiani niin että väsy iskee, muistin vain että tämä vaihe tulee hieman myöhemmin, ehkä parin viikon päästä?
Toki sekin että polskija on näköjään kyllästynyt lekottelemaan peppu vasemmalla ja on vaihtanut peppunsa oikealle kylkeeni, tekee unen saamisen hankalaksi, tilaa kun tuntuu tuolla oikealla olevan paljon vähemmän kuin vasemmalla olisi. Tämän vuoksi tuntuu että kylkiluuni kohoavat ylöspäin jotta vauva saa peppunsa mukavaan kohtaan. Pääasiahan on kuitenkin se että vauvalla on hyvä olla, itse opin kyllä löytämään itselleni hyvän asennon vaikka joku kovasti kylkiluitteni alle piiloon tahtookin. Tähän asti se on ollut kyljellään pötköttely, istuminen ei yleensä ole kauhean mukavaa, enää en näillä viikoilla lähtisi elokuviin istumaan. Tosin sen eilen tein, pitihän sitä sinne rynnätä kun mummu otti lapset hoitoon ja saatiin miehen kanssa vapaa ilta. Huh, sitä asennon etsimistä ja lopulta kädellä koitin painaa mahaa, jotta se peppu ei niin kovasti painaisi. Kaikkea sitä on valmist tekemään.

Mutta näin päätetään tämä viikko ja huomenna aloitetaan taas uusi, uusilla asioilla!

Raja pyykkien raja pyykki

Toiset juhlivat täysiaikaisuutta, minä olen tässäkin TAAS erilainen. Iloitsen sitä että olemme rv 34:llä. Se tarkoittaa sitä että voi vapaasti hengittää, niin minä kuin polskijakin. Tästä lähtien kun vauvan pitäisi itsenäisesti kyetä hengittämään ilman apuvälineitä jos sattuu juuri nyt syntymään.

Kaikellehan on aina syynsä, niin myös tälle minun ilolleni näille viikoille pääsemisestä. Huomautan jo tässä vaiheessa että alla on pitkää tekstiä, kerron miksi tämä raja pyykki on minulle niin tärkeä.

Esikoistani odottaessa sairastuin rv 32 äkilliseen kuumeeseen.
Olin ystäväni kanssa kahvilla, päivä on keskiviikko ja rupesin tuntemaan olon hieman erikoiseksi. Koska kyseessä oli syyskuun alku ja Torremolinoksen lämmöt jylläsivät edelleen korkealla, oletin vain että outo olo johtui kuumuudesta. Kotiin päin mennessä huomasinkin miltei juoksevani kotiin ja kohti vessaa jossa lysähdin suoraan lattialle ja voin pahoin.
Tärinä alkoi siitä ja laitoin miehelleni viestin että minulle nousi lämpöä, kello oli lähempänä 22.00. Mies olisi lähtenyt heti viemään päivystykseen mutta kielsin. Tunnin päästä lämpö oli muuttunut kuumeeksi ja hipoi 38,5 astetta, tärisin sängyssä vaikka ulkona lämpöä oli yli 30 astetta. En kuitenkaan ilmoittanut miehelleni mitään, meidän oli tarkoitus lähteä seuraavana päivänä muutaman kaverin kanssa Marbellaan shoppailemaan, ja odotin sitä todella paljon. Ajattelin että kyllä tämä kuume tästä laskee ja kun mies tulee saan sen hakemaan apteekista paracetamolia. Mies tuli yöllä töistä ja tuli viereen nukkumaan, saman tien hän nousi ylös ja sanoi että nyt mennään, en pistänyt vastaan, ja tuskin olisin edes kyennyt. Ennen klo 6.00 oltiin Malagassa Hospital materno infantilissa, eli äitiyspoliklinikalla, tutummin Maternolla.

Pääsimme suoraan päivystys huoneeseen jossa käskettiin heti vaihtaa vaatteet ja pissata purkkiin. Yritys hyvä kymmenen ja mitään en sinne purkkiin saanut. Vaatteet kyllä vaihtuivat.
Istuskelin sitten tutkimus pöydällä kun hoitaja otti verenpainetta, ja hoki että ; rauhoitu. Ihmettelin siinä että miksi? Tässähän mä kökin hiljaa ja rauhassa kun mikä, miten tästä nyt enää voi rauhoittua?
Asioita tapahtui paljon ympärillä, joista itse en ollut millään tavalla tietoinen. Mies puhui lääkärille ja kysyi välillä jotakin minulta. Tutkittiin kohdun suuta ja koitettiin taas käskeä pissaamaan. Mietin että mitenkäs se on mahdollista että voisin pissata enhän ole juonut mitään klo 22 jälkeen, kotona ei ollut vettä, enkä kyennyt tärinältäni ja ololtani lähteä sitä ostamaan. Kuume on tässä vaiheessa jo yli 40 asteen.

Lopulta minut kärrättiin synnytysosastolle tarkkailu huoneeseen. Siellä olin ihan itsekseni parisen tuntia tietämättä ja ymmärtämättä yhtään mitään. Huoneessa ravasi ihmisiä koko ajan, uusia kasvoja ja uusia asioita. Makaan selälleen vuoteella monitoorien ollessa kiinni vatsani päällä tietämättä voinko kääntyä tai liikkua. Huoneeseen tulee mies joka nostaa sairaala paidan helmaa ja lykkää kaksi pistosta takapuoleen, ei mitään tietoa miksi, kukaan ei kerro. Miehestä ei ole mitään tietoa missä se on. Joku kysyy koko ajan oletko pissanut? Mitenkä ja minne? Olen kiinni monitoreissa ja vessan olemassa olosta ei ole mitään tietoa, miten siis pääsisin edes sinne? Käydään ottamassa veri koetta kädestä, painetaan vatsaa, laitetaan verenpaine seurantaan koko ajaksi. Lopulta sisään marssii tuimia tätejä, jalat ylös, miksikäs neidillä on pikkarit vielä jalassa? Kukaan ei ole kertonut ettei saisi olla!
Homma käy nopeaan, pissa näyte otetaan katetrilla ja edelleen tivataan että miksi et ole käynyt pissalla, itsekseni mietin että miksi ette ole tarjonneet vettä että voisi pissattakkin?
Lopulta ovesta tulee mieheni, kaikki on vähän sekavaa. Kuunnellaan kun lapsia syntyy ja ihmettelen että olenko täällä siksi että pitäisi synnyttää? Onko tämä vauva jo syntymässä? Huoneessa käy 5 lääkärin kopla, mies vastailee kysymyksiin, lääkärit kokeilevat vauvaa ja poistuvat. Jossain vaiheessa taidan tajuta että ei tässä olla synnyttämässä, jotakin puuttuu, ne supistukset.

Usean tunnin jälkeen ilmoitetaan että minut siirretään osastolle, joten sinne siis, ihan omalla sängyllä! Mitä kyytiä se onkaan! Kattolamppuja vilisee silmissä ja ihmisiä on joka suunnassa, hississäkin joku kyselee jotakin ja mies vastaa, itse vain ihmettelen touhua.
Osastolla matroona, eli kätilö, käy katsomassa. Lykkää tipan käteen ja nesteytys alkaa. Nukun ja heräilen, tietämättä mistään mitään. Verta otetaan aamuin illoin useita putkia, tarkoitan todella useita, lähemmäs 8 putkea kerralla. Kuume ei laske ja lääkettä ei anneta ennen kuin syy tiedetään. Lopulta joku lääkäri käskee aloittamaan lääkityksen tipan kautta, kuume laskee puolessa tunnissa ja sänky on märkä ja koko mama on märkä. Pääsen onneksi suihkuun ja mies saa jonkun vaihtamaan sänkyyn lakanat. Illalla tajuan jo jotakin. Kaverit olivat tien varressa odottamassa että mennään Marbellaan, maailman tärkein asia siis! Mies lähettelee viestejä että tilanne ei ole kamalan hyvä, ollaan sairaalassa.

Päivät menevät lauantaihin, lääke kuuri lopetetaan hetkeksi, kuume nousee taas. Samalla kiellettiin syöminen, juuri siinä vaiheessa kun nälkä oli pahin ja olisin jo kyennyt jotakin syömään! Ihmettelemme että miksi? Mies kuulee ruokalassa ollessaan kun lääkärit puhuvat minusta. Olen sektio uhan alla, he pelkäävät että saan sydänkohtauksen koska vain. He kuitenkin ovat odottaneet sitä päivää kun rv muuttuu 33 ja vauvan keuhkojen pitäisi ruveta olemaan valmiit. Siihen ei enää kauaa ole. Kukaan ei kuitenkaan kerro meille mitään.
Matroona käy laittamassa takapuoleen piikin ja poistuu huoneesta. Kohta mies soittaa hänet takaisin, supistelee paljon. Ei kun neiti kiinni monitooreihin ja supistuksia piirtyy paperille tasaisin väliajoin. Nytkö sitä mennään? Kuumetta on paljon, supistelee ja olen sektio uhan alla...
Lääkäri viisikko hälytetään paikalle. Tutkitaan käyriä, katsotaan minua, painellaan mahaa ja ihmetellään, tämä mama hengittelee naama irveessä, tehkää nyt jotakin, tää sattuu!

Puolen tunnin päästä kätilö kärrää meidät jonnekkin. Tunnen itseni ihan mielipuoliseksi, tukka pystyssä, naama kalpeana, ei kenkiä jalassa menossa jonnekkin mistä ei mitään tietoa. Lopulta saavutaan perille, huone on iso ja kylmä, pimeäkin kaiken lisäksi, mikä tämä on?
Kaksi lääkäreistä on paikalla, he tekevät ultran, joka kestää miehen mukaan miltei tunnin. Tärisen maatessani siinä pöydällä, supistaa ja sattuu. Vauvaa ei oikeastaan tutkita yhtään, kierretään kohdun reunoja ja istukkaa ja vaikka mitä. Olen ihan pihalla koko touhusta, mies pitää kädestä kiinni ja kuuntelee. Sen verran saadaan kuitenkin tietoa että vauvan paino arvio on 1700g, pienehkö mutta varmasti selviää.

Ultran jälkeen päästään takaisin huoneeseen jossa tippa lähtee taas valuttamaan nesteytystä ja lääkettä. Taas uusia verikokeita, niistä löytyy koko ajan bakteeri, mutta syytä ei tiedetä miksi. Vieläkään ei saa syödä tai juoda. Yöllä kun saan juuri nukuttua viisikko on taas painelemassa mahaa ja ihmettelemässä. Ei mitään uutta.

Sunnuntai aamuna uusi pistos takapuoleen, nyt olen jo sen verran järjissäni että tajuan mitä siinä pistoksessa on. Adrealiinia, jotta vauvan keuhkot kypsyisivät. Miehenkin puheet menevät jo aivoihin. Epäiltiin umpisuolen tulehdusta, ja pelätään edelleen minun saavan sydänkohtauksen, valmistaudutaan siis edelleen sektioon vauvan hyvinvoinnin vuoksi, ettei minun mahdollinen sydänkohtaus vahingoita lasta. Kiireellisen sektion uhka on päällä vielä koko sunnuntain. Iltaan mennessä tilanne jo rauhoittuu. Kätilökin vitsailee jo englanniksi.

Seuraava viikko menee lepäillessä osastolla ja ihmetellessä huonekavereita jotka ovat joko rasittavia tai erittäin rasittavia. Mies on ollut koko ajan sairaalassa, yötä päivää. Käynyt ehkä kotona vaihtamassa vaatteet ja syömässä jossakin ja tullut takaisin. Sairaalan siivoajat tuntevat minut jo nimeltä, joku puhuu että olisin osastolla kunnes lapsi syntyy. Silmät pyöreänä ihmettelen asiaa miehelle. Perjantaina tulee useiden verikokeiden tulokset, niitähän otettiin joka päivä, niin paljon että molemmat käteni ovat mustelmilla ja suonista ei saa enää mitään, joku järkevä onneksi tajusi ottaa verta lopulta tipan kautta, joka sekin on ollut sairaalan tulo päivästä asti kiinni milloin missäkin kohtaa kädessäni.
Tulos on puhdas, mutta viimeinen antibiootti pitää silti antaa tippua. Klo 24.00 sekin on tiputettu. Tippaletku otetaan irti ja saan ensimmäistä kertaa nukkua ilman että pitää miettiä missä se letku menee.

Lauantaina olen jo täysin valmis kotiin, tahdon sinne juuri nyt! Mies kuitenkin lannistaa, ettei täältä kotiuteta viikonloppuna. Itkeä pillitän koko aamun odottaen lääkäri kiertoa. Tämä lääkäri antaa miehen olla huoneessa, muut eivät antaneet, sanoivat vain että hyvinhän sinä ymmärrät. Eli en ymmärtänyt mitään. Lääkäri tutkii papereita, tutkii minua ja katsoo silmiin ja sanoo että mene tyttö aurinkoon olet niin kalpea. Ymmärrän sen, mutta en tajua. Lääkäri kättelee ja poistuu, kohta tulee kätilö joka poistaa tipan neulan pois. Tajuan että hei, se lääkäri kotiutti minut! Maailman paras päivä!
Saan mennä suihkuun ilman miehen avustusta, laittaa omat vaatteet, meikata ja olla ilman sektio uhkaa takataskussa. Hoitava kätilö ei meinaa tunnistaa kun olemme lähdössä, sanoo vain että olet vielä elävien kirjoissa! Todellakin!

Matka vie syömään ravintolaan, harmi vain käsivarteni ovat niin kauniit että ihmiset tuijottavat koko ajan. Tuijotan takaisin, haa, olen heidän mielestään kamala äiti. Viimeisillään raskaana ja narkkari! Ruoka on taivaallista, oma koti on taivaallinen. Olo on ihana.
Vauva on edelleen mahassa, en joutunut kokemaan hätäsektiota, vauva saa tulla rauhassa kun on valmis.

Vielä tänäkään päivänä emme tiedä syytä miksi kuume nousi, mutta muistan aina kuinka laskettiin päiviä ja tunteja että rv muuttuisi vauvalle edullisimmaksi, turvalliseksi. Muistan pelon jonka sektio uhka aiheutti, tietämättömyyden ja harmistuksen koko ajalta. Sen vuoksi olen onnellinen että rv 34 on tullut täyteen, se tarkoittaa että lapseni pitäisi nyt syntyessään olla valmis kohdun ulkopuoliseen elämään, enemmän kuin rv 32 tienoilla.

Kokemuksia rikkaampana on helppo olla, sitä saavana sillä hetkellä ei ihan niinkään.
Polskija onneksi ei ole joutunut kokemaan samaa kuin esikoinen, nyt olemme minun mielelleni turvallisella alueella!

Hello week 33!

Viikko alkoi melko helteisenä ja sinä taitaa jatkua, onneksi olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja vienyt itseni järveen. Minä joka pelkään hukkumista ja järviä enemmän kuin hampaan repimistä ilman puudutusta! Varpaitani olen uitellut vedessä joskus, mutta 4 vuotta sitten suomeen muutto lakkautti tämän maman uimiset. Espanjan uima-altaat vaihtuivat näsijärveen, ja luottamus siihen mitä siellä pohjalla on hävisi. Mutta tämä lämpö on saanut tekemään ihmeitä! Eilen juoksin sinne ja voi, se oli niin ihanaa! Nyt päivät suunitellaan niin että sinne järveen pääsee TAAS!

Aikaisemmin puhuin siitä bikini kunnosta joka raskaana ollessa ei ole ongelma, mutta se että kehtaako sitä ne bikinit päälleen laittaa? Kokeilin vanhoja bikineitäni ja noh, sanotaan että mies piti näkemästään, mutta en tahdo samaa esitellä tuolle naapurin miehelle. Sitä jotenkin tunsi itsensä jonkin tason povipommiksi, kun yläosa peitti sadas osan rinnoista. Joku kehuisi mahtavia meijereitä, mutta sori, ei puhuta meijereistä. Minulla toki on maidon tuotantoa tulevaisuudessa käynnissä ihan koti osoitteessa, mutta ei se nyt ihan meijeri ole! Meillä ei ole koneellista pullotusta, tai noh, ainakaan vielä. En pastoroi tuotettani tai jalosta sitä mm. juuston muotoon.
Puhuisin mielummin ihan vain rinnoista, vaikka tiedän että toisille se on hankalaa.
Joka tapauksessa tajusin vasta niitä bikineitä kokeillessani että rintani ovat kokoa valtavat. Kun se maidon tulo alkaa, ovatko rintani kokoa extra valtavat? Miten niiden kanssa pärjää?
Nyt näille odotus aikaisille kävin ostamassa hieman vähemmän huomiota herättävät bikinit. Nyt kehtaan jo olla rannalla, eikä tarvitse pelätä näyttävänsä playboysta karanneelta pupu tytöltä, jos tuota vatsaa ei lasketa!

Järven vesi on todellakin osoittautunut pelastukseksi tälläisellä helteellä, se viilentää yllättävän pitkäksi aikaa, ja onneksi se järvi on työpaikallani, joten siellä voi käydä töiden lomassa, tai sinne voi raahta koko perheen vapaa-aikanaan. Mielummin sinne kuin yleiselle rannalle kaikkien sekaan, siihen en kuitenkaan ole valmis. En tahdo esitellä mahaani koko koti pitäjän väelle, vaikka nyt olisikin ihan mukiin menevät bikinit päällä.
Että kiitoksia vain äidilleni että on sellaisen työpaikan meille kaikille löytänyt! Oma yksityinen hiekkaranta näsijärvellä, parempaa en voisi nyt kuvitella!

Toinen pelastaja on ollut vesimelooni. Ihanan kylmää ja makeaa! Illalla betoni kodissa se on se ainut viilentäjä. Tälläkin hetkellä jalkojeni päällä on ISO lautasellinen kylmää vesimeloonia. Nyt kun tuo nälkä on aika minimissä, eikä varmasti tee mieli syödä mitään tukevaa ja rasvaisen tuskaista, melooni on helpotus. Paitsi että syöppä puolikas melooni illalla ja tiedät käyväsi 2 tunnin välein vessassa todo noche-koko yön. Onneksi kuitenkin olen niin taju kankaalla että saatuani pääni tyynyyn ja peiton päälle en tiedä enää mistään mitään, olen siis kiitollinen väsyneestä olo tilastani. En edes tajua ottaa yöllä rauta tablettia joka siis pitäisi ottaa tuon lähellä 100 pyörivän hb:n takia, olen siis totaalisesti unohtanut koko raudan! Ihmekkö väsyttää! Eikö se ole ihan normaalia että raskauden aikana muuttuu hajamieliseksi?

Nihkeää ja hikistä rv kolmekahta

Uusi viikko on taas lähtenyt käyntiin, ja arvatkaa vain mitenkä?
En muistanut mikä viikko on menossa! Enkä juuri sanonut että voiko raskaana olon unohtaa?
Kirjoittelen yleensä loppu viikosta vau-kirjaan juttuja kultakin viikolta, nyt kun kirjottelin kirosin lopuksi miehelleni että voi itku, meni väärälle viikolle. Mies kysyi että miten niin? Tuohan on ihan oikea viikko, kun katsoi sivua rv 31 kohdalta. Katsoin miestä järkyttyneenä ja totesin et, ei varmana ole! Mutta pakko se on taas myöntää että olin väärässä, näitä tilanteita rupeaa tulemaan yllättävän usein, nyt alkoi rv 32! Olisin ihan tyytyväisenä aloittanut rv 31 maanantaina, mutta mikäs siinä viikko enemmän kuin aivot sanoo, joten matkaa enää hetki kunnes se haira laskeutuu meillekkin!

Viime viikko ja tämä uusi ovat olleet kovin hikisiä, en valita, koska kesällä pitää olla kesä! Yöt ovat ihana, meidän ikkunoista puhaltelee pienehkö tuuli joka helpottaa unta. Toiset raskaana olevat tuntuvat oikein inhoavan tätä keliä, toki jos turvotusta on mielettömästi varmasti he inhoavatkin, itse olen aina päässyt turvotukselta karkuun eikä se ole haitannut kertaakaan. Toki sormissa hieman tuntuu ilkeältä ja sormus jättää renkulan sormeen, eli en voi edes huijata että en olisi kihloissa, sen verran kivat uurteet sormessa on, mutta ei kuitenkaan niin että olisi kipeää. Jalatkin mahtuvat normi kenkiin, tosin sukkia en käytä vaikka sataisi vettä ja olisi 10 astetta lämmintä, sen verran kuuma on jaloissa. Yleensä meillä se mies on lämpöpatteri, tällä hetkellä se olen minä! Iltasin makaan sohavalla jalat miehen sylissä ja komentelen että, älä koske mun jalkoihin ne on niin kuumat ja sun kädet on niin kuumaat! Olen kuin mikäkin Hitler! Kotisohvan oma pikku valtias! Tai ei enään niin pikkuinen...

Vauva voi kuitenkin ilmeisen hyvin, kertoo olemassa olostaan tasaisin väliajoin, mikä ei vieläkään ole häiritsevää. Liikkeet ovat napakoita ja tulevat lähinnä oikeaan kylkeen työntämisinä. Hikkaakin on usein, jopa niin usein että tuntuu ettei ole sen välisiä aikoja ollenkaan!Eli sisävesialtaan elo on oikein rauhallista!

Viime viikolla ilmaantui muutaman kerran viiltävää kipua häpyluun paikkeilla, irvistelin reippaasti kaupan parkkipaikalla ja mies sen kuin hihkui, että tää vauva tulee ajoissa! Taisin vastata parilla kauniilla suomalaisella sanalla, minä kun tahtoisin että polskija ulkoistuisi syyskuun puolella. Miksikö? Siksi että kukaan lähisukulainen ei ole syntynyt vielä syyskuussa..
Itse olen elokuussa syntynyt, lokakuussa on vanhin poikani, veljeni ja siskoni, marraskuussa on siskoni kaksoset, joulukuussa 2 siskoa ja veli, tammikuussa veli ja sisko, helmikuussa veli, maaliskuussa on mies, huhtikuussa äitini, toukokuussa kaksi veljeä, kesäkuussa nuorin poikani, heinäkuussa veljeni. Eli se ainut "vapaa" kuukausi vuodesta!
Ai, niin huomasitte varmaan nuo muutamat sisarukseni, selvennykseksi omaan 7 veljeä ja 4 siskoa. Lapsiltani ei siis tätejä ja enoja puutu...Ja ps. emme edusta mitään uskonnollista lahkoa, ihan vain tylsiä luterilaisia. Usein kun joku sitä miettii ja tahtoisi kysyä mutta ei kehtaa.
Ahaa-elämyksenä voisin sanoa että olemme mielenkiintoinen uusioperhe, joista ei ota selkoa vaikka kuinka selittäisi, olen kokeillut uskokaa pois. Usein päädyn piirtelemään jotakin kaaviota aiheesta, hankalaa siis..

Mutta takaisin siihen kipuun. Kipu on hetkittäistä ja kestää alta minuutin, mutta melko musertavaa. Kipu tulee yllättäin, yleensä tosin kun yritän nousta jostakin ylös tai käännän itseäni jotenkin ihmeellisesti. Oletan että liitoskivut ovat pian meidän osa elämää... Siitähän sitä iloa sitten irtoaakin. Onneksi kuun lopulla alkaa jo äitiysloma joten voin voihkia kotona ihan kaikessa rauhassa ketään häiritsemättä.
Sitä odotellessa!

Vaippalandia

Tiedän että on TODELLA aikaista miettiä vaippoja jo tässä vaiheessa, mut minäpä niitä jo mietin!
Valikoima on mieletön! Vaippojen valinta on yhtä tärkeää kuin verhojen valinta olohuoneeseen, jollei jopa tärkeämpääkin. Nyt kolmannella kerralla asia ei ole sen helpompi, vaikka niin luulisi. Ongelma on se että nyt tietoa on enemmän, kokemusta on kamalasti! Mutta on kamalaa seistä kaupan hyllyjen edessä ja pähkäillä mikä olikaan se sopiva ja mikä ei ole koskaan meillä toiminut! Mikä on aiheuttanut ihottumaa ja punaisia peppuja, mikä on vuotanut kainaloihin asti! Siksi vaippojen osto on yhtä tärkeää kuin verhojen ostaminen, niiden on oltava parhaat, sopivimmat ja sellaiset että niistä pitää. Toki vauvalta on vaikea kysyä että mitenkäs nämä liberot, ostetaanko näitä vielä? Ajatella heitä jotka seisovat siinä hyllyn edessä ensimmäistä kertaa? Mistä sitä tietää mitä ostaa?

Vaippa merkkejä on ihan liikaa, Liberot, pampersit, muumit, lidlin mallit..
Itse jo tiedän mitkä on meillä toimineet, yleensä pampers ja lidl on olleet ne neutraalimmat vaihtoehdot. Ei ihottumia ja vuotoja joka suunnasta. Eikä vauvan peppu ole ollut pelkkää vaippaa, joka minusta on hirvittävää. Niin, ihan oikeasti ne Lidl vaipat on ihan yhtä makeita ja hyvin toimivia kuin mikä tahansa "merkkituote", joita minun mielestäni ovat juuri pampers ja libero, vauvojen Prada ja Luis Vuitton. Lidl vaipat ovat sitten varmaan seppälä mallia?
Niin ja itse unohdan kyllä ihan kokonaan kestovaipat, kun en itse pyykkiä pese, en viitsi vaippa rumbaa miehenkään kontolle jättää, eli olemme kamalia ja elämme kertakäyttö elämää. Mutta mistäs sitä tietää, jos sitä kokeileekin? Mies on hyvä pesemään pyykkiä joten tokihan se onnistuisi, mutta luulen että tässä mies saa sanoa sanansa...

Nyt suomeen on rantautunut myös Huggies, joista meillä on jo kokemusta espanjasta. Siellä oli Huggiesseja, sekä dodottia. Dodot tosin on ihan sama asia kuin pampers, joita meillä oli käytössä.
Olen kuitenkin nyt jo ostanut vaippoja, ja juuri noita Huggiesseja, ai mikä kiire? Omasta kokemuksesta laatu on hyvää ja sopinut meidän ekalle vauvalle oikein hyvin. Joten meidän kaapit tulevat täytymään niistä, paitsi, JOS vauvan iho ei pidäkkään niistä? Sitten meillä on myynnissä kymmeniä paketteja Huggiesseja!
Mutta haluan varutua, tuleva talvi ei ole meidän talouden paras, haluan että vaipat ei ainakaan lopu! Eli jos joku tahtoo lähi piiristä meitä lahjoa jollakin, otamme vastaan mielellämme vaippoja.

Koska olen ensimmäiseni saanut espanjassa ja sieltä saanut joitakin tapoja vauvan kanssa toimimiseen, jotka täällä aiheuttavat pullistuneita silmiä ja epäluuloisia voihkauksia, on niistä kerrottava kun kerta tähän vaippa touhuun liittyvät.
Ymmärrykseni mukaan suomessa ei suositella vauvan pepun pyyhkimistä peppu pyyhkeillä. Näitä ainakin oman neuvolamme mukaan saa käyttää vain äärimmäisissä olosuhteissa, eli keskellä metsää itikoiden ympäröimänä jossa ei ole vettä saatavilla. Jeps, tuo vanhimmaisemme vaipan vaihto meni niin että se peppu pyyhittiin Dodot-liinoilla, K-O-K-O ajan, joka kerta. Se oli normaalia, ei kukaan sanonut että ei noin, vaan vedellä.
Toki olisin voinut seurata suomen ohjeistusta asiasta, mutta en tahtonut valuttaa vettä jo ennen kun sain pojan housut pois ja vaipan auki, TAI seistä hanan edessä KAUAN (varsinkin maassa jossa kesä aikana on usein päällä veden säännöstely). Ja sillä tarkoitan useita minuutteja. En muista mitään paikkaa jossa vettä olisi tullut heti lämpimänä. Helpotin siis elämääni, joka joskus tuntuu olevan ihan väärin täällä. Kaikki pitää tehdä kirjojen mukaan ja niin ettei äidin elämä yhtään olisi helpompaa.
Toki elämän tapa espanjassa on aivan eri, vauvan kanssa mennään joka paikkaan ja joka paikassa ei pääse vessaan, vaikka kuinka lapsi ystävällisestä maasta onkin kyse tai sanotaan näin että suurin osa vessoista on sellaisia johon et lastasi veisi, tai et pystyisi edes vaippaa siellä vaihtamaan. Ja espanjassa vauvahan suositellaan pestäväksi joka ilta, jota tein itsekkin useita kuukausia, eikö tämä kompensoi tuota pyyhkeiden käyttöä?
Voi ei, yritänkö selitellä asiaa, itsestä tuntuu siltä...

Suomessa olen toki pessyt vauvan pepun vedellä, sitä lämmintä vettä tulee hetkessä ja vauvan kanssa liikutaan ihan eri tavalla paikoissa, toki kaupassa voin pepun pyyhkiä edelleen niillä peppu pyyhkeillä, miksi muuten niitä on myynnissä?