Otsikko kertoo jo paljon, jotakin repesi. Ja se jotakin oli minun mahani. Kuukausia olen painellut oikeaa kylkeäni vetävästä paineesta johtuen ja miettinyt että koska sinne ilmaantuu ne arvet. Niitä ei vain näkynyt. Päätin siis mieleni rauhoittamiseksi, että syy on lihakset jotka venyvät kasvusta.
Alku viikosta, kyljessä tuntui ilkeältä, peilailin itseäni saunan peilistä uima reissulla ja olin näkeväni jotakin. Mies sanoi että juu katos, ne on verisuonia. Tyydyin tähän ja pitelin kädelläni kylkeä ja ihmettelin että johan nyt on kumma. Pari päivää myöhemmin esittelin vatsaani äidilleni, joka totesi saman asian, ne on niitä verisuonia, sä katselet omias. Mietin tässäkin kohta että eikö ne nyt vaan näe?! Tiedän että siellä on vanha arpi, mutta siinä vieressä on kaksi kappalettaa uusia...
Kiipeilen vessan pöntölle ja etsin arpia peilikaapin peilistä ja ryntäilen miehen luo että joko sä näet ne? Hiemanko olen ahdistunut aiheesta.
Miksi ihmeessä asia jota on osannut odottaa ja tietää että se voi olla väistämätöntä, onkin yhtäkkiä kamalaa? Näen silmissäni niitä vauva masuja joissa arvet kiertävät koko mahan joka suuntaan vieri vieressä ja olen tuntenut ylpeyttä siitä että vatsallani on ollut vain yksi arpi viime raskaudesta, ja sitäkin terveydenhoitaja luuli aikanaan umpisuolen leikkauksesta jääneeksi arveksi.
Tuntuisi vain niin kamalalta jos vatsa olis arpien peitossa, ei sillä että esittelisin vatsaani normaalisti paljaana siellä ja täällä, mutta minua se silti häiritsisi. Olen aina peitellyt vatsaani, vaikka syytä siihen ei kai ole ollut. Vatsani on vain aina ollut SE paikka joka häiritsee minua eniten, näen olemattomia läskejä siellä ja peitän vatsani aina jollakin. Joten arvatkaa onko ihanaa olla raskaana, jolloin vatsa on aina "timmissä" kunnossa. Enkä sanonut tätä nyt normaaliin negatiivisen sarkastiseen sävyyni, todella nautin siitä että vatsa on pinkeä eikä tarvitse itse olla pinkeä siitä pömpöttääkö jostakin nyt jotakin.
Mutta ne arvet, ne vain häiritsevät.
Ensimmäisestä raskaudesta en saanut mitään muualle kuin rintoihini, jotka kasvoivat valtaviksi. Toki uskon edelleen että ahkera bodybutterin käyttö oli osana tätä onnea. Mies ainakin piti mahani rasvaamisesta.
Toisessa raskaudessa samainen tuote oli käytössä niin pitkään kunnes en kestänyt enää niiden hajuja ja lopulta tuli se yksi pieni arpi alavatsaan.
Lopulta perjantaina muutkin näkivät arpeni. Hentoisia ne ovat ja tuskin näkyviä, mutta uskokaa tai älkää sitäkin kipeämpiä. Vatsaa kiristää ja polttaa, rasvaaminen ei auta ja koitankin löytää koko ajan asentoa jossa kipu olisi poissa tai edes vähäistä, oikeastaan turhaan. Tottakai vahingoittunut kohta kipuilee aikansa. Päässäni toitotan itselleni että mitä sitten? Onko sillä niin väliä että sait muutaman arven? Ihan kuin pieni piru olallani supattaisi korvaani että kyllä sillä vain on.
Olen aikaisemminkin jo ajatellut että raskaus arpi on minun sota arpeni, josta voin olla ylpeä. Se on minun muistoni lapsesta jota olen kantanut mukanani, arpi pysyy kanssani lopun elämäni, samoin muisto. Joten eikö asia ole niin tälläkin kertaa?
Ehkä mielipaha johtuu siitä että olen tunnollisesti rv 15 tienoilta joka ilta öljynnyt vauva öljyllä vatsaani, toivoen ja uskoen että se antaa kosteutta ja kimmoisuutta ihon venyä.
Nyt vain toivon että iho jaksaisi loppuun asti.
Itse olen ollut se joka on äidilleni aiheuttanut tietääkseni joka ikisen arven jota hänellä on, vaikka olen syntyessäni ollut alle 3kg ja muutenkin nukkemaisen pieni. En ole koskaan rumaa sanaa kuulut äidiltäni asiasta, mutta mainintoja. Uskomatonta että 7 lapsesta vain yksi on raskauden aikana aiheuttanut arpia. Mutta vasta totesin äidilleni, että mitä sitä voi olettaa kun 52kg langan laiha nainen tulee ensimmäistä kertaa raskaaksi?
Arpia arpia...rakkauden karttoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti