lauantai 26. kesäkuuta 2010

Voiko sitä unohtaa olevansa raskaana?

Olen muutaman kerran jo miettinyt että olenko unohtanyt että minulla on maha ja että siellä on jokin? Voiko niin käydä?
Nukun edelleen niin että olen miltei mahan päällä, tai kun usean haarukallisen jälkeen huomaan syöväni maksalaatikkoa, eikö se ole jo asian unohtamista?

Juhannus on ollut taas yksi unohdusten kausi.
Olen tehnyt pitkiä päiviä töissä, mikä tietenkin on pyhäpäivinä oikein ihanaa sitten kun tilipäivä koittaa. Mutta olen unohtanut levätä välillä. Joten iltaisin selkä on ilmoittanut olemassa olostaan ja särkenyt välillä voimakkaastikkin. Maha taas on kiristänyt minkä kerkiää, mitä pidemmälle iltaan mennään sitä tukalammaksi olo mahan kanssa muuttuu.

Perjantaina kävi kuitenkin niin että huomasin että klo on 23.00 ja meidän nuoret miehet ovat edelleen hereillä. Kotiin ei olisi autolla matkaa kuin 10min korkeintaan, mutta itselläni oli niin tukala olo, että tahdoin päästä pitkälleni HETI.
Jäimme yöksi töihin ja oikein järjen pamauksena nukuimme siskonpedissä. Pojat rakastivat sitä, mieheni inhosi sitä ja itse, noh en edes nukkunut.
Kuvitelkaa vatsa 30 viikolla, reipas metri navan ympärystää siis ja että yrität nousta lattialta ylös. Tasapaino on hukassa, lantiota vihlaisee kipu ja selkää jomottaa, koitat hiljaa äheltää ettei muut herää. Parin askeleen jälkeen olo on taas normaali. Mutta kun toistat sen 30 min välein, ei uni oikein kerkiä tulemaan.
Unohdinko että olin raskaana? Aivan täysin, kuka muu raskaana oleva muuten vapaaehtoisesti nukkuisi lattialla? Mies varoitti asiasta, kysyi että oletko aivan varma, olisi TAAS pitänyt uskoa miestä eikä pitää omaa päätään, olisimme säästyneet monelta pahalta mieleltä.

Nyt kuitenkin oli ihana nukkua omassa sängyssä, vessaan herääminen oli helppoa vaikka se lantio siltikin vihlaisee kun lähtee kävelemään, mutta se on vain sekunti mitä se kestää ei minuutteja kun äheltää itseän ylös. On ihana nukkua pehmeässä sängyssä jossa käsi ei puudu.
Tästä lähtien en enää jää nukkumaan muualle kuin omaan sänkyyn, tai sänkyyn yleensäkkin. Lattialla nukkuminen on ei-raskaana olevien hommaa!

torstai 24. kesäkuuta 2010

Ilon aiheita raskausviikolla 30



Olen tällä viikolla päässyt taas käymään neuvolassa, huomaan joka kerta että käynit sen kuin lyhenevät entisestään. Olenko niin helppo tapaus vai eikö vain nyt synkkaa th:n kanssa?
Toki kivahan se olisi että positiivisilla tunnelmilla siellä tätille juttelisi, hän kuitenkin katselee sitä ihanaa pissa näytettä siellä joka kerta.
Viime aikoina senkin näytteen antaminen on ollut hankalaa, unohdan aina kotoa lähtiessä että menen nevolaan missä pitää pissata purkkiin, tai taidan unohtaa tuon purkkiin pissaamisen ja ryntään kotona kenkien laiton jälkeen sinne vessaan. Eli 5 min päästä neuvolassa ei enää paljoa pissatakkaan! Koitan aina odotellessa juoda muki tolkulla vettä ja rynnätä kesken session sinne vessaan. Mutta tässä asiassa on sanottava että vähän on riittävästi.

Tämän kertainen neuvolan käynti nosti kuitenkin positiivisuus käyrän hurjaan nousuun. Parvorokon tulokset olivat tulleet ja olivat negatiiviset. En ole sairastanut raskauden aikana parvoa ja saan luvan unohtaa kaikki kauhu skenaariot lapsivesipunktioista ja kohdun sisäisistä verensiirroista. Jälkeen päin jäin kuitenkin miettimään että eikös se tarkoita sitä että EN ole sairastanut koko tautia kun mitään ei ollut koholla? Joudun nyt tätä miettimään parisen viikkoa kunnes seuraava käynti taas koittaa, niin, nyt käydäänkin sitten 2 viikon välein. Kamalaa elämä alkaa kietoutua pelkkiin neuvola käynteihin.

Polskija voi siis hyvin. Raivotarjonta on edelleen olemassa ja sen myötä saankin tuntea oikealla puolella pienet jalat, jotka tarmokkaasti siellä heiluvat. Välistä jopa voi testata kuinkas iso se jalkapohja nyt on, se kun sieltä välillä melko selkeästikkin mahaa työntää. Sykettä kuunnellessa polskija heilui niin kamalasti että syke hävisi vähän väliä ja muksautuksia tuli niin että isänsäkkin sanoi nähneensä ne parin metrin päähän. Olenkin usein miettinyt että tuolla asioilla kulkiessani näkeeköhän ihmiset sen kamalan vatkaamisen mitä tuolla siäsvesialtaassa tapahtuu? Itsestä se olisi aika hurjaa huomata toisen mahan pomppailut....
Viikon aikana olen kuullut nyt monenlaisia kommentteja mahastani, eräsikin tyttö kysyi että ottaako päähän kun kaikki kyselee sun mahasta eikä susta? Noh, tähän tottuu. Ja eikö se nyt tuntuisi aika oudolta jos joku katsoisi mahaa ja kysyisi et kukas sä olet ja mitäs sä teet, tarkoittaen minua itseäni? Ihan normaalia minusta on että kysellään miten se vauva voi jne.
Hauskin oli kuitenkin eräs mies joka kaupasta ulos tullessani kysäisi että meinaatkos tuosta kesään mennessä päästä eroon? En nyt sitten ollut varma tarkoittiko setä sitä mahaa vai vesimeloonia mitä kannoin kainalossani? Itsekseni vain ihmettelin että eikös jo nyt ole kesä?

Kesässä ja raskaudessa on kuitenkin se hyvä puoli että on koko kesän bikini kunnossa! Ei tarvitse miettiä kehtaako ne bikinit päälleen laittaa, JOS jostakin sattuisi maha pömpöttämään, se kun pömpöttää muutenkin rantapallon kokoisena kiinteänä tapauksena. Toki sitä pitänee miettiä että kehtaako tälläiseen rantapalloon bikineitä laittaa? Itse en ole kertaakaan vielä niitä pitänyt. Mutta onhan se kiva että voi pitää tiukkoja paitoja ilman huolen häivää!
Ihanaa olla siis raskaana!




rv 30
pst. alavatsaan on tullut hentoinen linea negra, mitäs se tarkoittikaan :)


perjantai 18. kesäkuuta 2010

Uni se ihana asia jota ei aina saa

Meille iski tällä viikolla sairaus kylään, tuli ihan ilmoittamatta!
Mies on sairastanut koko viikon todella rajua ja pahaa angiinaa ja on aiheuttanut sen kanssa minulle mielenkiintoisia hetkiä öisin. En ole siis nukkunut ollenkaan, yhtään, missään vaiheessa.
Mies kuorsaa oli selälleen, tai kyljelleen tai jopa mahalleen, se kuorsaus kuullostaa aivan loukkaantuneelta possun ulinalta, se tulee lujaa ja syvältä, ja sen kun kuulee siihen ei kaverit ihan heti nukahda, ihan niin sulo sointuista se ei ole.
Olen siis tökkinyt miestäni usein, tarttunut kädestä kiinni ja kertonut tilanteen oikean laidan, että ole jo nyt hiljaa en saa nukuttua!
Yhtenä yönä vanhin poikammekin heräsi miehen kuorsaamiseen. Onneksi sain pojan nukkumaan uudelleen. Itse jatkoin sängyssä pyörimistä tuijottelin verhojen ryppyjä ja mietin vauvan lakanoita sekä lotto voittoa. Eli kaikkea sitä todella järkevää kun kello on 4.00 yöllä.
Lopulta kun saa nukahdettua hetkeksi huomaa että kello soikin jo ja reippaana ylös.

Parin yön jälkeen miehelle sitten sanoin että et sitten suuttu jos yöllä menen sohvalle nukkumaan, en jaksaisi enää yhtäkään yötä ilman unta. En todellakaan rakasta sohvalla nukkumista, koska en siinä osaa nukkua. Mies hetken miettimisen jälkeen onneksi ehdotti että jso hän menisi sinne sohvalle, kun hän siinä saa nukuttua ihan yhtälailla kuin sängyssäkin.
Yö sitten tuli ja miehen kuorsaus alkoi, ainut etten saanut häntä hereille edes siksi aikaa että olisin pyytänyt häntä sinne sohvalle nukkumaan! Onneksi olin itse jo niin väsy, että nukahtelinkin hieman.

Minun on pakko myöntää että olen kiukuinen ja kärttyinen kun mies on sairas. Usein kun mies on "sairas" ja voi että kun se on sitten niin kipeä. Tällä kertaa hän TODELLA oli sairas, lääkärikin oli jo huolissaan hänen sairaudestaan.
Noh, minä olen siis ollut sillä rajalla että hermostunko vai enkö. En pysty katsomaan miestäni heikkona persoonana sairauden aikana, siksi se kai eniten niin ärsyttää. Mielestäni miehen pitää olla se vahva kallio joka kestää kaiken mitä eteen tulee.
Keskiviikkona sain sitten tarpeekseni, tulin töistä kotiin (tein lisäksi mieheni työvuorot töissä), en ollut nähnyt miestäni koko päivänä. Ja kotiin tullessa vastassa on kasvot joista ei ollut mitään positiivista sanottavaa, mies oli NIIIIIIIIIN kipeä, vieläkin, 4 päivää sairastumisestaan. Kuumetta ei ollut vain sitä kurkun kipeyttä. Ruokaakin niellessä piti oikein värähdellä. Huoh, pyysin vain että joskos voisit ruveta ottamaan yhteyttä tähän maailmaan ja auttaa hieman asioissa, itse en enää jaksa.
Nukahtelin sohvalle minkä kerkesin. En oikeasti jaksanut. Jos miehen kuorsaaminen ei pitänyt hereillä, pissa hädät pitivät.

Torstai yönä olin jo niin loppu että sain nukuttua kuorsaamisesta välittämättä, mutta näin vain unta jossa mieheni löysi toisen naisen. Ja se nainen oli espanjalainen Angela. (sivu homautuksena että mieheni ei pidä espanjalaisista naisista vaikka itse espanjalainen onkin ) Unessa heittelin miestäni tavaroilla ja hyppäsin jopa ikkunasta ulos, ja mies vain hymyili ja valmistautui näkemään tämän uuden rakkautensa. Pakkasin unessa tavaroitani, joita mieheni ei antanut minun edes ottaa mukaan. Kirjoja joita mies ei koskaan lue, en saanut mukaani.
Olin unessa niin loukkaantunut ja niin vihainen koko ajan. Ennen heräämistäni uni jatkui niin että etsin miestäni ja löysin hänet tämän Angelan kanssa, päätin sitten hieman ottaa kissa tappelua naisen kanssa. Olo unesta kuitenkin jäi että mies oli sillä hetkellä kun heidät löysin jättämässä tätä rakkauttaan ja tulossa kertomaan minulle että päätin jäädä sinun luoksesi. Niin pitkälle ei uni kuitenkaan kerennyt jatkua. Heräsin siis itkien. Olin hereilläkin miehelle vihainen.
Itku jatkui kunnes poikia piti lähteä viemään hoitoon. Mies päätti että taidan tarvita rauhallista unta. Nukuin aamulla muutaman tunnin.
Rauhallista se tietenkään ollut. Näin taas unta miehestäni. Tällä kertaa itse olin se toinen nainen. Unessa mies oli naimisissa hieman vanhemman vaalean naisen kanssa ja heillä oli poika nimeltä Alex. Unessa mies oli sylissäni ja silti itki vaimonsa perään. Ja toisaalta vaimonsa kanssa ollessaan halusi olla luonani. Heidän poikansakkin kutsui minua äidikseen.
En tiedä mitenkä uni loppui koska siitä heräsin ja itku jatkui.

Olen aina raskaana nähnyt voimakkaita unia joista herään itkien. Näen ihan ilman raskauttakin paljon unia, mutta niistä en herää näin voimakkain tuntein.
Ensimmäisessä raskaudessani näin unia joissa ihmisiä kuoli, näin kuinka miestä ammuttiin aseella 2m päästä päähän. Syytä en tiedä miksi unet olivat aina kovin väkivaltaisia. Toisesta näin unia liittyen raskauteen ja synnytykseen. Aivan yhtä voimakkaita tunteita herättäviä tosin.

Kohta alkaa rv 30 ja tiedän että synnytykseen on edelleen viikkoja, uni on vain nyt jo häiriintynyt. Joko sen aiheuttavat ulkoiset tekijät, miehen kuorsaus tai vessassa käyminen jopa 8 kertaa yössä tai unet. Tahtoisin jo kovasti saada ihan kokonaisen yön hyvää unta. Ilman mitään häiriötä. Vauva kun ei vielä aiheuta heräilyä edes tuolla masussa kellotellessaan, potkut ja liikkeet toki tuntuvat jo voimakkaastikkin mutta ei niin että niihin heräilisin.

Onneksi minulla on miltei joka päivä mahdollisuus jatkaa hieman unia aamulla tai ottaa päivä unet, joten saan hieman tasattua väsymystä ja pidän siitä kovasti kiinni että niin saan tehdä. Karsin sitten vaikka kodin siivouksesta jos jostakin on karsittava unen saamiseksi. Uni on niin tärkeää itselleni jaksamisen kannalta etten pysty ilman sitä elämään edes muutamia päiviä.

Nyt vielä olen tainnut saada tartunnan angiinasta, ainakin kurkku on kovin turvoksissa ja hieman kipeä, toivon kuitenkin että tauti jättää minut välistä! Vanhimmaiseni kun sai oman osuutensa taudista, tosin tulehduksena pepun ja pippeli alueella.
Äitinä on kiva olla, joskus tosin hieman kovaa, mutta kun lapsi illalla nukkuu kun käyt antamassa suukon poskelle ennen omia unia, kaikki se kovuus häviää.
Sitä odotan myös tämän polskijan osalta, suukko pehmeällä pienelle poskelle ja kaikki tämä vaiva raskauden aikana häviää!


sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

rv 28 & uusinta testi

Heh, uusinta testi kuullostaa jotenkin hurjalta, ollaanhan tässä jo haikaraa odoteltu tovi.
Tämä uusinta testi nyt ei kuitenkaan ole se raskaustesti.
Sain viikolla puhelun neuvolasta omalta terveydenhoitajaltani. Olin ihan täysin unohtanut koko parvorokon vasta-aine testin ja siitä tuloksia hän soitteli. Ainut että puhelu olisi voinut olla hieman kepeämpi ja iloisempi. Itse olin juuri TAAS itkeä pillittänyt jostakin älyttömästä asiasta itsekseni kotona kun puhelin soi. Joten taisin olla aika harva sanainen th:lle, kun en kehdannut kerrankin suutani avata, jottei toinen tajua että itku silmässä siellä olen. (Onneksi ei vielä ole mitään näköpuhelimia, silloin voisi olla jo aika hankalaa yrittää teeskennellä jotakin muuta kuin itkuista..)

Loppu tulos tuosta puhelusta on nyt kuitenkin se että labrasta tahdottiin parvorokon vasta-aine testi nro 2. Tuloksissa oli vasta-aineet hieman koholla, mitä en ihan tajunnut mitä se ihan oikeasti tarkoittaa, mutta oletan siitä kaikesta muusta mitä th puhui, ettei asia ole ihan ok.
Ymmärsin että epäilys olisi että parvon olen sairastanut raskauden aikana ilman oireita, th niitä oireita kun vielä erikseen kyseli. Sain siis lähetteen labraan heti samalle aamulle.

Miehelle päätin soittaa asiasta. Ja enhän minä itkultani saanut edes sanaa suustani. Minä joka hieman jopa naureskelin sille että juu juu parvorokko minulle tässä raskauden aikana, ei ikinä! Ja nyt sydän syrjälläni selitin asiaa miehelle minkä itkultani pystyin. Ensi järkytys oli siis aika raju. Tai sitten siihen sekoittui se aamuinen itkeskely, jompi kumpi, mutta olo ei ole ihan luottavainen enää.

Reippaana tyttönä kävelin taas labraan istuskelemaan ja onnekseni pääsin alta 5 min sisään. Tällä kertaa asia hoitui yhtä nopeasti kuin viimeksi, labran täti vain ihmetteli isoa mustelmaa käsitaipeessa, totesin et juu tää on testattu jo 2 viikkoa sitten. Nyt käsi on kunnossa, vanha mustelma on hävinnyt eikä uudesta testistä tullut mitään. Mutta oli mielettömän kiva olla ylppäreissä kun kädessä komeili purppuranvioletti mustelma, et hei vaan tälläinen pikku narkkari tässä! Onneksi sukulaiset ottivat asian aika kepeästi.
Nyt odotellaan sitten taas pari viikkoa testien tuloksia, sydän syrjällään.

Tutkin parvorokkoa hieman enemmän netistä. Oletus kun on laskelmien mukaan että sairastin sen ennen rv 20, kun tauti riehui poikien hoidossa. Ja riskiryhmään kuuluu jos rokon on sairastanut ennen rv 24. Eli onneksi olkoon vain.
Vauvallehan tämä on pahin juttu. Sikiökuolema on suurin riski, mutta eiköhän sen voi unohtaa kun polskija meuhkaa aamusta iltaan mahassa. Suurin on nyt vauvan anemia. Ja toisena on mahdollisuus sairastua
Myös sydänlihas-, maksa- ja keuhkotulehdukseen. Eräs sukulaiseni kuoli sydänlihaksen tulehdukseen, eli olen todella huolissani asiasta. Vitsit ovat käyneet asian kanssa hieman vähiin. Vauvan oireet tulevat yleensä esille turvotuksena. Jos nyt on niin että testi osoittaa että olisin taudin sairastanut raskauden aikana, ymmärsin että tulisi lähtö uuteen ultraan jossa tarkastetaan tuo turvotus asia ja sen jälkeen lähdetään uusiin tutkimuksiin.
Asiallehan ei voi enää mitään, jos se on sairastettu niin sitten on. Mutta itsestäni olisi kiva asia kuitenkin tietää, koska jos vauvassa on jotakin erikoista syntymän jälkeen, vaikka sitä anemiaa, olisi ainakin syy tiedossa. Ei tarvitsisi ihmetellä että mistä tämä johtuu.

Muutamista paikoista lukeneena olen kuitenkin ymmärtänyt että 30% sikiöistä sairastuu myös parvoon jos äiti sen on raskauden aikana sairastanut, eli omalla tuurillani me kuulumme juuri siihen jossa vauvakin sen sairastaa. Asia voidaan aivan varmasti tutkia, ja se taitaa tarkoittaa ison neulan ja vatsani kohtaamista. Eli kauhun hetkiä, inhoan isoja neuloja!
Koitan nyt kuitenkin ajatella positiivisesti, juhannus viikolla asia selviää ja katsotaan mitä sitten.
Myönnän että oma sarkasmikin häivisi asian myötä, enkä paljoa ole asista muualle puhunut, todennut vain että mahdollisuus on olemassa.
Ehkä vauva ei kuitenkaan ole sitä sairautta saanut tai tule saamaan, itämis aika kun on useita viikkoja, joten vauva voi olla ettei ole sitä sairastanut vaikka itse olenkin, tai että sairaus tarttuu vasta nyt.

Tälläisillä tunteilla siis lopetellaan raskausviikkoa 28 ja yritetään suunnata kohti uutta, enkös sanonut että mihin se aika menee?

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Rv 27 ja myrskyjen myrskyt

Raskausviikko 27 on ollut ohi jo jonkin aikaa, palautuminen siitä on tosin edelleen käynnissä, sen verran hurja viikko se oli!
Jos sitä luuli alku raskaudesta että tunteiden vuoristorata on nyt ohitettu, tervemenoa vain hurjat nousut ja pudotukset, niin turha luulo!
Jostakin sitä löytyi muutama tynnyrillinen kyyneleitä, pari pakettia murheellista oloa ja yksi kappale paniikkikohtauksia.

Viikko oli muuten oikein mukava, ei kummallisia huonoja oloja, pelkästään sitä että istuin suurimman osan ajasta sohvalla nyyhkyttämässä ja tuijottamassa tyhjyyteen ja tiputtelemassa kyyneleitä, niin että joka paikka oli märkänä. Miksi? Sitä piti kysyä itseltänikin. Ilmeisesti talven aikainen tressi laukesi juuri nyt muutamien maailman tyhmimpien takapakkien takia. Jotka aiheuttivat sellaisen paniikkikohtauksen etten ole aikoihin saanut, lue -> edellisessä raskaudessa. Itse en asiaa edes tainnut tajuta, kun mies hoki vieressä että rauhoitu ja hengitä, nyt sitten rauhoitut ja hengität. Rupea nyt jo hengittämään! Siinä vaiheessa taisi mennä tämän maman tajuntaan että jotakin on tekeillä kun sanojakaan ei saanut tuotettua. Änkytin pahemman kerran, ja yhden sanan ulos saanti kesti useita minuutteja. Ikinä ei kohtaukset ole tälläisiksi menneet. Mies jo uhkaili vievänsä minut sairaalaan, jos ei kohta lopu.
Noh, hän jouti lähtemään töihin, joten se sairaala reissu jäi sitten väliin.
Itsekseni sitten hengittelin sängyllä ja koitin saada tilanteen hallintaan, kyllä se lopulta onnistui. Kurja olo siitä tosin jäi ja verrata voisin sitä rekan alle jääneen oloon...

Kummallisinta on että jossakin vaiheessa raskautta tämä älypää keksii aina nostaa aiheeksi yhdessä olon järkevyyden. Jep, vauva tulossa ja pitää ruveta kiukuttelemaan siitä että ollaanko yhdessä vaiko eikö? Mistä ihmeestä se tulee? Kai sitä nyt asiaa on aikaisemmin ajatellut kun lapsia on ruvennut tekemään? Ja onhan sitä, kyllä täällä on sellainen olo että ilman tuota miestä en osaisi elää, mutta silti pitää vääntää ja kääntää asian kanssa. Ja yleensä niin että väittää toiselle ettet sä ees haluu olla mun kanssa! Ja mitä se mies sen eteen on tehnyt että noin pitää vääntää? Ei sitten yhtään mitään! Kunhan tämä hormoonihirviö taas vaan marmattaa. Toiset ovat hääaikana brizillaheja, ja toiset on raskausaikana kunnon hormoonihirviöitä! Ja tunnustan sen kyllä! Olen kamala kun sille päälle satun. Mutta toivon että sen tajuaa mieskin että joku tässä asiassa on takana, eikä vain se että kunhan pottuilen..Ihan kiva mama kuitenkin yleensä olen.

Ja kun näistä kaikista on päästy eroon alkoi kunnon työputki! Perjantaina 12 tuntia, lauantaina 12 tuntia ja sunnuntaina muuten vain liikaa asioita nuorimman 3 vuotis synttäreiden kanssa. Lantio kiittää ja koittaa kumartaa. Onneksi kotona on mies joka jaksaa hieroa jalkoja, reisiä ja takapuolta, jotta kipu häviäisi. Yritys on hyvä, mutta tulos vain hetkellinen. Kipu palaa heti kun kampean itseni ylös sängystä tai sohvalta. Mutta ihanaa se silti on!
Ihanaa että joku jaksaa olla kiltti kaiken tämän myrskyn jälkeen, pitää huolta ja välittää, sitähän sitä raskaana oleva eniten kaipaa!