Nytkö jo murrosikä?

Polskijaan on viime aikoina iskenyt jotakin kummallista, eli akne.
Tiedän toki ettei se ihan oikeasti ole omituista tai muutenkaan kummallista että vauvan iholle tulee näppylöitä, se on itseasiassa selkiö että niitä tulee. Ihmettelisin jos ei olisi tullut.
Punaisia pieniä näppyjä on ollut jo aikaisemminkin pojan reippaan 3 viikon elin jakson aikana. Näpyt ovat tulleet poskille, leukaan ja otsalle. Niitä on ollut muutamia siellä täällä, eikä niistä sen enempää silloin, ne kun hävisivät jopa samana päivänä, tai niitä ilmestyi uuteen paikkaan ja hävisivät taas. Jossakin kohtaa iho oli jo taas täysin puhdas ja ihanan vauvan pehmeä.

Niin oli siis jossakin vaiheessa, ei kyllä ole enää. Näppyjä on vieri vieressä joka suunnassa pojan päätä, niitä on jopa päänahassa ja kaulassa, sekä rintakehässä että selässä. Ne ovat kovin punaisia ja suurin osa valkopäisiä. Pojalle on iskenyt ilmiselvä murkku ikä! Johan iltaisin oleva huutelukin sen kertoo. Mamalla on vaikeuksia olla painamatta niitä pois. Niin kun ei pitäisi tehdä. Näpyt hävivät edelleen itsekseen nopeaan tahtiin, mutta ilmestyvät jälleen nopeaan tahtiin juuri kun ihailet että nyt saadaan taas pehmeä poskinen poika. Ihan turha luulo.

En tiedä häiritseekö näpyt poikaa, iltainen huuto kun alkoi niiden tultua ja poika haroo kasvojaan käsillään huutaessaan. Minua ne ainakin häiritsevät, myönnän. Sormiani syhyää todellakin auttaa poikaa pääsemään niistä eroon nopeammin, koska aivoni sanovat että ne kutittavat poikaa kovin. Silittelen pojan päätä paljon jotta kutina edes loppuisi, jos ne edes saavat ihon kutiamaan? Muutamia todella isoja olen painanut pois varovaisesti hiusten seasta ja niistähän tulee ulos jotakin mädän tapaista. Joten osaatte kuvitella että poika tarvitsee pesua joka päivä, tai ainakin joka toinen. Eli tässäkin taas selkeä murrosiän merkki.
Näpyistä johtuen tulee tosiaan hienoinen tuoksu, joka ei ole pahin mahdollinen mutta ei ihan mukavinkaan. Olisi ihanaa saada pahimmat näpyt pois ennen uutta viikonloppua, jotta polskija olisi edustavimmillaan kastejuhlassaan ensi sunnuntaina. Toivoa voi ja silloin nähdään mitenkä käy!

Näpythän ovat hormooni näppylöitä ja ihan oikealta nimeltään lääkäritkin kutsuvat vauva akneksi. Minun ennen synnytystä muuttuneet hormoonit jotka ovat siis ollut osana polskijaa sisävesialtaassa aiheuttavat nuo näpyt. Hormoonieni poistuminen puhdistaa lopulta pojan ihon.
Näppyjä ei tosiaan pitäisi puristella pois, niitä ei pidä rasvata, koska se saattaa pahentaa näppyjä ja niiden määrää. Pitäisi riittää että kasvoja pyyhkii veteen kastetulla vanulapulla tai pesupyyhkeellä. Tätä meilläkin harrastetaan, nykyään tosin käymme ihan ammeessa kun niitä näppyjä on tosiaan ylävartalossakin, tällöin saadaan puhdistettua iho kauttaaltaan helpommin kuin pyyhkimällä lapuilla. Lääkäriä ei nämä näpyt kaipaa, he kun eivät osaa asiaan mitään sanoa. Ehkä jos ne ovat kovin agresiivia tai vauvalla on ikää jo puolisen vuotta lääkäri saattaa määrätä lääkekuurin, mutta tätäkin kai tapahtuu melko harvoin. Puolen vuoden ikään mennessä kun näppyjen pitäisi olla hävinneet.

Eli kyllä vain, pojallamme on murros ikä, vauva ikäisten murkku aika!

Tätä en koskaan tee, tai ehkä sittenkin?

Me kaikki olemme varmasti joskus päättäneet että kun saan lapsia, en tee ikinä niin ja niin.
Esimerkiksi, en tee ikinä niin kuin äitini teki kun olin lapsi. Ja lopulta huomaat tekeväsi juuri samalla tavalla asioita.

Itse olen aina kauhistellut niitä vanhempia jotka nukuttavat lapsensa autoon. Sitä minä en ikinä tekisi. Lapsihan oppii siihen että nukahtaminen tarvitsee liikettä ja tulevaisuudessa lapsen opettaminen nukahtamaan sänkyyn on äärimmäisen vaikeaa, sänky kun ei yleensä liiku!

Muutama päivä sitten meidän polskija päätti kertoa että minäkin kuulun tähän perheeseen ja olen olemassa. Huutoa tuona iltana oli miltei 6 tuntia putkeen. Poika huusi leuka väpättäen ja kasvot punaisina. Minä olin joskus päättänyt että en yritä vauvaa rauhoittaa enää ikinä kävelemällä, ihan varmasti joutuisin sitten aina kävelemään että vauva rauhoittuu, enkä todellakaan tahdo kävellä kilometreja kierrellen sohvan pöytää tai kuluttamalla uraa olohuoneen ja keittiön väliltä. Joten minähän yritin sylissä istuen poikaa rauhoitella, tarjota rintaa ja saada kapalossa nukkumaan, ihan turha luulo että olisi onnistunut. Joten minähän kävelin ja sain hetkellisen hiljaisuuden aina välillä, kunnes kävelykään ei auttanut.
Lopulta kun huutoa oli ollut jo viitisen tuntia päätin, että nyt sitten lähden sillä autolla ajelemaan JOS se poika siitä rauhoittuisi. Puin jo vaatteita päälle ja kenkiä jalkaan, kunnes poika hiljeni isänsä olkapäätä vasten. Uhkailu siis kannattaa. Hetkellisesti ainakin.
Mutta olisin ollut valmis rikkomaan oman päätökseni siitä mitä en koskaan tekisi, vaikka silti näen koko autoon nukuttamisen äärimmäisen huonona asiana, mutta se tuntui siltä viimeiseltä keinolta saada poika rauhoittumaan ja lopulta nukahtamaan, joten tekisin kaikkeni lapseni hyvinvoinnin eteen.

Yö jatkui oikeastaan samaan malliin kuin ilta, huutoa ja huutoa, kunnes poika oksensi kaaressa maidot ja nukahti siihen. Toki yöllä ei voitu nukkua omassa sängyssä vaan äidin vieressä tai jopa äidin rinnan päällä, siinähän on oikein kiva nukkua, vaikka äiti ei ihan niin unta saisikaan.
En toki olisi pystynyt sen syöksy oksentamisen jälkeen laittamaan poikaa omaan sänkyynsä, mitä jos se uisi uudelleen ulos tulleessa maidossa, kun en itse siihen heräisi?
Aika utopistista toki, koska herään pieneen inahdukseenkin, joten tuskin syöksy oksennukset jäisi minulta huomaamatta..

Seuraavana iltana sama meno jatkui, nyt en enää harkinnutkaan autoon nukuttamista, syynä ehkä vihkonen jota luin ennen kuin polskija aloitti äänen avautumisen. Siellä kun sanottiin että lapsi itkee tressiään ja kävelyt ja voimakkaat hyssyttelyt vain tressaavat lasta enemmän, koska se kertoo lapselle että nyt on jokin kova hätä kun aikuinen noin liikkuu.
Nyt siis pötkötin sohvalla, poika tuettuna selkä reisiäni vasten hieman koholla ja heiluttelin rauhallisesti, silittelin vatsaa ja pidin välillä kädestä kiinni. Tunnin sitä kesti kunnes polskija nukahti.
Huomasin että ei tarvitse hermostua lapsen itkusta, ei tarvitse turhautua. Eihän se nyt kenestäkään ole mukavaa, itsestä tuntuu pahalta ja tekee itsekkin mieli itkeä kun poika on useamman tunnin kurkku suorana huutanut, se minun itkuni ei vain lopeta tilannetta, se saattaa vain pahentaa. Rauhallisuus ja varmuus siitä mitä tekee auttaa.
Tiedän että se on hankalaa, ja jopa kahden lapsen jälkeen en sitä itsekkään enää muistanut tai kyennyt tekemään, nyt taas muistan ja toivon että jaksan itsekkin muistaa sen vielä jatkossakin.

Ja kaiken lisäksi tiedän että rikon vielä jotakin sellaista mitä olen päättänyt etten koskaan tee.

Imetystä yleisellä paikalla?

Mitä tekisit tilanteessa jossa olet ruoka kaupassa ja vaunuista rupeaa kuulumaan pientä kitinää, joka selkeästi osoittaa pienen ihmisen nälästä?
Kiirehditkö ostokset ja imetät kotona, istutko lähimpään penkkiin ja imetät siinä, vai etsit vessan jossa imettää?

Tällä viikolla päätin lähteä polskijan kanssa ruokakauppaan, mikä ei nyt ole mitenkään ihmeellistä. Olin imettänyt pojan ennen lähtöä ja tämä nukkui turvaistuimessa täysin tietämättömänä yhtään mistään. Kaupassa tosin alkoi pienoinen kitinä joka kertoi juuri siitä, että nyt maitoa tänne ja heti!
Siinä hetken mietin että mitäs nyt?
Kauppa oli melko hiljainen ja katselin ympärilleni, kenkä osastolta löytyi penkki mille istua. Eihän siinä sitten muuta kuin poika syliin ja imettämään. Hieman siinä tuli katseltua kattoa ja etsittyä kameroita, ehkä joku seuraa tätäkin tapahtumaan jossakin. Kameroita ei silmiini osunut, ja ihmisiäkään ei ohi kulkenut. Minulle olisi ollut ihan sama vaikka joku olisi nähnytkin tapahtuman. Ihan en normaalissa tilanteessa rintojani vilauttelisi kaupassa, mutta tälläisestä tapahtumasta kun on kyse, asia tuntuu oikein luontevalta ja normaalilta. Jos ei ihmiset ole tissiä ennen nähneet niin menköön googlettamaan asia!

Parin päivän päästä istuin jälleen kaupassa imettämässä. Mies sovitteli vaatteita sovituskopissa ja kun ei penkkiä löytynyt muualta kuin sovituskopista niin takapuoleni löytyi sieltä ja verho auki. Minähän en upeita ja pitkään etsimiäni Mini-vaunuja silmistäni jätä, eikä sekään tietenkään haitannut että mies kyseli hyväksyntääni vaatteista joita sovitti, eli piilossa en todellakaan imettänyt. Jos jollakin olisi asiaan ollut sanomista niin minun puolestani, toki voin ne verhotkin kiinni pistää.

Aikoinaan olen ollut jossakin ravintolassa, jonka nimeä en todellakaan muista, jossa olen keskimmäistäni joutunut imettämään. Sen verran häveliäs toki olin että olkapäälle heitin sideharson, ettei kenenkään pitäisi häiriintyä asiasta. Asiakkaat eivät ainakaan näyttäneet siltä että se heitä häiritsisi, mutta eräs tarjoilia neiti kyllä tuli kertomaan että tuolla wc:ssä olisi varmasti mukavampi imettää. Jep, totesin tarjoilialle että ethän sinäkään vessassa syö, enkä minäkään, joten miksi hänen pitäisi siellä syödä?
Asia jäi sitten siihen.
Olen vain aina ihmetellyt että miksi imettää pitäisi jossakin piilossa ja varsinkin yleisessä vessassa? Toki on olemassa paikkoja joissa vessassa on nojatuoli, jotta asia olisi huomattavasti mukavampi, mutta itse ajattelen että miksi siellä pissan hajussa ja epähygieenisessä ympäristössä pitäisi istua kymmeniä minuutteja? En ole mikään bakteeri kammoinen tai yli hygieeninen, en pese edes käsiäni ennen ruokailua, mutta kyllä siinä vessassa imettäessä tulisi mieleen kaikki se mitä siellä vessassa oikeasti tehdään? Ehkä itse vain ajattelen kovin eri tavalla kuin muut, mutta kukin tavallaan eikö?

Kaikkein paras unikaveri

Aika on kulunut kuin pikajuna eteen päin, en olisi koskaan uskonut että se voi mennä niin nopeaan! Polskija on pian 2 viikkoinen pieni mies. Toki aika menee syötöstä unille, ja unilta syöttöön, joten kelloa ei paljoa olla tuijoteltu, ehkä sen verran että muistelee sitä koska se edellinen kerta syömisestä on ollut. Nyt on jo hieman nähtävillä jonkinlaista rytmiä elämisessä, tai ainakin siinä koska nukutaan ja kuinka kauan nukutaan.

Ysiin mennessä illalla polskija on jo unten mailla, ennen sitä jaksetaan olla jo pari tuntia ihmettelemässä isojen veljien touhuja, joita todellakin on. Ovat ilmeisesti huomanneet että tämä mama ei ihan heti enää älähdäkkään jos jotakin tulee tehtyä. Tosin näiden kahden touhukallen hurjan menon ansiosta polskijan syömiset ja rauhoittumiset unille on äärimmäisen hankalia. Väännetään ja käännetään ja mitenkään ei ole mukavaa. Onneksi kun isot pojat on saatu sänkyyn ja hiljaiseksi polskijakin rauhoittuu rinnalle. Siihen onkin sitten mukava nukahtaa.
Ensin aloitetaan syömisellä joka pian muuttuu nuokkumiseksi ja lopulta nukutaan tissi suussa. Usein riittää että se tissi on edes poskessa kiinni ja siinä voisi nukkua tunteja!
Eli paras unikaveri mitä voi keksiä! Uni tulee tissin lähellä kuin nappia painamalla, oltiin pötkölleen sängyllä tai istuttiin sohvalla tulos on aina sama.

Toki unikaverillekkin pitää välillä kiukutella, välillä se ei vaan ole kiva juttu. Ja kasvot käännetään mielenosoitukseksi pois päin. Joskus taas tuntuu ettei sitä rintaa löydetä millään, etsitään ja etsitään ja meinataan jo ihan turhautuakkin. Lopulta se taas on mieluinen asia.
Uni tulee helposti varmaan siksikin että meillä ei tutti käytetä, tissi on siis tutin korvike, onneksi sitä ei tarvita kuitenkaan koko yötä tai päivää kuten tuttia. Nukahtamisen jälkeen uni jatkuu vaikka unikaveri häviää. Tutti ei vain ole meillä toiminut, se on kamala.
Sitä työnnetään pois päin ja käännetään päätä pois, ihan kuin sanottaisiin että vie tuo inhottavuus äkkiä silmistäni!
Mama on luonnollisesti tyytyväinen ja suunittelee tutitonta elämää. Isi-kulta tosin koittaa romuttaa kaikki toiveet, tuttia tungetaan suuhun ihan ilman tarvetta. Voi, miksi miehet eivät ymmärrä että tutti ei ole elämä, sitä ei tarvita jos ei siltä näytä! Minut voi tulla herättämään jos polskija tuntuu nälkäiseltä, ei tarvitse tuttilla yrittää siirtää syömistä. Toki JOS näyttää siltä että oma käsi maistuu enemmän tai imemisen tarve on suuri, se tutti otetaan käyttöön. Nyt vain ei pieni mies sitä tarvitse ja toivottavasti näin jatketaan!

Viimeinkin Haikara postia

Niinhän siinä sitten kävi että haikara viimein tuli meidänkin luo. Matka on ollut pitkä ja tuulinen, mutta oikea osoite silti löytyi!
Nyt kun olen kerinnyt rauhassa ajatella synnytystä olen valmis siitä tänne teillekkin kertomaan. Hetken aikaa vei ennen kuin sain sisäistettyä koko tapahtuman.

40+1 naureskelin päivällä terveydenhoitajalle neuvolassa supistuksien olemattomuudesta ja siitä että ei tässä mihinkään mennä, virhe. Elä ikinä sano, mitään mistä et voi tietää.
Mies haki meille elokuvan illaksi ja joitakin herkkuja syötäväksi. Elokuvaa katsoin, mitään en syönyt, ei tehnyt enää yhtään mieli.
Aikaisemmin oli ollut kova nälkä ja teki mieli vaikka mitä, kävimme jopa mäkkärissä, jossa lopulta en syönyt oikein mitään. Siellä mies naureskeli todella halulleni saada vauva syyskuussa, nyt kun mentiin sitä elokuun viimeisintä päivää. Klo oli n. 19.30 kun mies sanoi että se vauva voi syntyä vielä tänään, ja naureskeli että syntymä aika tulee kuitenkin olemaan 23.45, juuri sillä tuurilla ettei mennä syyskuun puolelle. Taisipa asiaa hieman itseänikin naurattaa, vaikka toisaalta otin asioita illalla hieman vakavammin kuin yleensä.

Klo 22.00 huomasin että keskityin enemmän satunnaisesti tuleviin supistuksiin kuin elokuvaan. Huomaamattani rupesin myös seurailemaan supistusten väliä, joka tässä vaiheessa oli 15-20min. Ajattelin kuitenkin että, pöh, ei näistä mitään tule, hommaa loppuu parin tunnin päästä. Olihan viimeiset pari yötä ollut jotakin epämääräistä, enkä todellakaan uskonut että nyt yhtäkkiä yllättäin ilmaantuneet supistukset saisivat aikaan mitään muuta kuin hetkellisen toiveen.
Klo 23.00 Matka vei sänkyyn nukkumaan ja miehelle totesin että ei tästä mihinkään tänä yönä lähdetä. Mies nukahti heti ja kuuntelin hänen kuorsaamistaan, mitä on viime aikoina tapahtunut paljon. Supistuksia tuli edelleen, mutta harvakseltaan. Ajattelin vain että lopeta se kuorsaaminen että tässä saa muutkin nukkua.
klo 24.00 Rupesin ravaamaan vessassa joka supistuksen jälkeen, supistus kun aiheutti kamalan pissahädän ja sai vatsan sekaisin. Kävin vessassa todella usein. Välillä nojailin jo sänkyyn ollessani polvillaan lattialla. Lopulta mies heräsi puhinaani ja kysyi että mikäs sulla on? No oiskohan nää pirun supistukset, jotka tulee 10min välein!
Tunnissa supistusten väli oli muuttunut 15 minuutista 10 minuuttiin ja tästä vielä tunti supistuksia tuli noin 5 minuutin välein, eli noin klo 01.00.
Mieskin tässä vaiheessa sitten heräsi ja laitteli viestiä töihin että ei taida tänään päästä tulemaan. Minä haahuilin kotona tyynyni sylissäni ympäriinsä ilman mitään järkevää päässäni tai mitään järkevää suuntaa. Sängylle pitkäkseen, sängyn reunalle nojailemaan, vessaan pissalle tai sohvan reunaa vasten hengittelemään.
Mies puki jo vaatetta päälleen ja lähti hakemaan autoa etuovelle, itse koitin soittaa kaverille, joskos ottaisi meidän vielä nuorimmaisen yöksi sinne, mutta puhelimeen ei vastattu, onneksi koska en olisi pystynyt edes puhumaan supistuksien tihentyessä. Mies oli kuitenkin soittanut isälleni, joka oli luvannut tulla hakemaan pojan.

Nuori mies reippaasti heräili ja puki vaatetta päälleen ja ihmetteli että sattuuko äitiä sinne jalkaan? Koitin rauhallisesti ottaa vastaan supistuksia, jotka vain kohosivat ja kohosivat korkeammalle, enää ei pelkkä puhina tuntunut riittävään ja jo hieman valittelin kipua.
Mies lähti viemään poikaa vaarille ja pyysin pukiessani että ole kiltti sammuttele niitä lamppuja ennen kuin menet, minä en kerta kaikkiaan kykenen. Noh, arvata voitte kuka ne laput lopulta sammutteli ympäri asuntoa.

Autossa heitin istuimen selkänojan heti hieman takakenoon ja totesin miehelle että, nyt saat ajaa niin lujaa kuin tahdot, kunhan keritään sairaalaan. Laskeskelin kuinka monta supistusta sitä pitää ottaa vastaan ajon aikana, taisin päätyä jotakuinkin lukuun 5, todellisuudessa niitä tuli paljon enemmän. Supistusten väli muuttui 2-3min tuon ajon aikana.

Taysissa tuskastelin jälleen sitä käytävän pituutta. Miksi ihmeessä siinä on sitä mittaa niin paljon? Mies kysyi jo että tahdotko että otetaan pyörätuoli, taisin pyöräytellä silmiäni että joskos nyt ei kuitenkaan ihan siihen asti mennä. Käveltiin hiljakseen vastaanotto tiskille jossa totesin saavani seistä koko sisäänkirjauksen ajan. Nojailin tiskiin ja koitin jutella hoitajalle. Allekirjoitinkin jonkin paperin, vaikka oletin etten siihen kykene. Lopulta päästiin kätilöden luokse, jossa sama seisominen jatkui.
Kätilö kysäisi että miksikäs sitä on tänne tultu? Totesin että eikös tänne tulla synnyttämään, että ihan vain siksi. Siinä sitten tutkittiin neuvola korttia ja otettiin topseilla näytteitä nielusta ja nenästä, ihan sama supistiko vai ei. Nojailin sitten vielä johonkin pöytään ennen kuin homma saatiin niinkin pitkälle että mentiin tutkimaan tilannetta.

Otettiin verenpaineet, jotka edelleen heitteli siellä matalalla, tutkittiin kohdun suun tilanne joka oli 4cm. Oletin että jos nyt ehkä 2 cm on. Sitten käyrille ja makoilemaan supistusten lomassa. Mies odotteli käytävällä. Ihmettelin itsekseni että kuinkas kauan tässä oikein makoillaan? Supistukset muuttuivat entistä terävemmiksi ja tarrasin sängyn reunaan, lopulta rupesin valittamaan kipua ja kätilö huuteli että pärjäätkö? Vastasin että joo, mutta sattuu pirusti.
Kätilö tuli sitten tuomaan vaatteet ja kyseli että mitenkäs olen ajatellut tuon kivunlievityksen. Sanoin että tällä hetkellä ottaisin kaiken ilon irti jos nyt saisin, en kuitenkaan ollut saamassa yhtään mitään siellä synnytysvastaanotolla.
Vaatteiden vaihto oli aika epätoivoista toimintaa, mutta onnistui lopulta. Miehelle sain tulkata ohejita mihin laittaa tavarat ja mitä tehdä.
Vielä hieman nojailin johonkin sänkyyn supistusten tullessa ja kätilö kyseli että pystytkö kävelemään vai otetaanko kyyti. Lupasin pystyä, eihän matkaa nyt ihan niin paljoa ollut.

Synnytysvastaanotossa aikaa meni 30min. Yläkerrassa sitten istuskeltiin tuoleille, tai ainakin mies istui, itse olin polvillani maassa nojailemassa siihen tuoliin. Päästiin kuitenkin parin supistuksen jälkeen saliin numero 12, kello oli 03.07.
En oikein tiennyt että mitä tässä pitäisi tehdä, istuin tuolilla ja valittelin kuumuutta, kätilö käski avata ikkunan joka hieman asiaa helpotti ja sain itseni siihen sängylle pitkäkseen. Mies kävi hakemassa kameran jonka oli unohtanut alakertaan kaappiin. Mikä ihme sen mielessä oikein on ollut?

Kätilö laittoi vauvan sykemonitoorin ja kyseli samalla oliko jotakin suunitelmaa kivunlievityksen kanssa. Sanoin että tekisi mieli ottaa kaikki, mutta kiitos vain pärjäilen tässä kyllä.
Tarrasin jälleen sängyn reunaan supistusten tullessa, koitin ottaa kiinni miehen kädestäkin mutta hänen kätensä olivat niin kuumat etten pystynyt pitämään niistä kiinni.
Supistuksia tuli jo alta 2 min välein ja ääneni nousi supistusten tullen. Yleensä kun olen ollut aika hiljainen synnyttäjä. Kipu oli todella korkealle nousevaa ja kätilö laittoikin vielä yhden käyrän, eli supistukset näkyviin.

Rupesin tärisemään todella lujaa ennen supistuksia, tärisin jo jonkin verran kotoa lähdettäessä. Nyt tärinä oli niin voimakasta etten pystynyt itse enää sitä edes hallitsemaan, kyse ei ollut kuitenkaan siitä että olisi ollut kylmä. Supistuksen tullessa tärinä kuitenkin loppui heti. Aah, ja Ooh ja au, ääniä tuli aika lujaa kun supistus oli pahimmillaan. Itsekseni jo ajattelin että kai toi kätilö kohta antaa jonkun tainnutuksen tai käskee olemaan hiljaa. Tämä kuitenkin istuskeli rauhallisesti ja hiljaa tuolillaan.
Jossakin vaiheessa rupesin sitten kyselemään että mitkäs ne kivunlievityksen vaihtoehdot oikein ovat. Vaihtoehtoina oli spinaali, kohdunkaulan puudutus tai ilokaasu, johon tälläkin kertaa totesin että ei todellakaan sitä. Hetken mietittyäni totesin että kohdunkaulan puudutusta voitaisiin kokeilla, kivut olivat sen verran korkealla että toivoin pääseväni niistä pian eroon, vaikka niiden kanssa ihan varmasti olisin pärjännyt. Koko salissa olo ajan toivoin että kätilö katsoisi kohdunsuun tilanteet että tietäisin missä mennään. Nyt sitten kätilö sen teki, ennen kuin kutsuu lääkärin paikalle.
8cm auki, eli 4cm enemmän noin tunnissa. Sanoin että unohdetaan koko juttu, muutama hassu supistus enää ja ollaan jo ponnistamassa. Ja totesin että suurin osa kivuista johtui varmasti vain kalvoista jotka eivät vieläkään olleet puhjenneet, kipu kun oli pääsääntöisesti kohdunsuulla.
Muutama hassu supistus tosiaan meni ja kalvot puhkesivat klo 03.46, olin itse vain ainut joka sen huomasi, ja sitä vettä tuli oikein kunnon ryöppäyksenä. Miehelle sanoin että vedet tuli ja se vain katsoi että ai tuli vai. Kätilökään ei tuntunut huomaavan mitään, kunnes sanoin että tuntuipa se lämpöiseltä. Sen jälkeen kyseltiin ponnistamisen tarvetta ja totesin ettei ole, kahden supistuksen jälkeen totesin että nyt olisi pienehkö tarve ja seuraavalla supistuksella kysyin jo että saanko ponnistaa kun tuntuu aika kovasti siltä, enkä enää pystynyt olemaan ponnistamatta kun keho teki jo itse sitä. Käskettiin hieman varoa kun hieman oli vielä reunaa jäljellä ja sen yhden ponnistuksen sain ponnistettua varovasti ja sen jälkeen ei enää kyennyt. Ensimmäiset pari ponnistusta yritettiin kyljeltään, mutta en pystynyt liitoskipujen takia pitämään jalkaa edes tuettuna oikeassa asennossa joten käännyin selälleen. Siitäkin asennosta tuntui huonolta, koska en saanut jalkojani tarpeeksi etäälle, ja kätilö joutui painamaan jalkoja jotta vauvalla oli tilaa syntyä. En osaa sanoa montako kertaa sitä tuli ponnistettua koska tuntui että kaikki meni yhdellä häsällä. Pää kun oli syntynyt käskettiin odottaa hetki, en tiennyt syytä, enkä kyllä pystynyt odottamaan kuin hyvin pienen hetken, kun keho sen kuin jatkoi ponnistamista ja minä sen mukana. Ääntä lähti enemmän kuin olisin edes uskonut, ääni tuli syvältä kurkusta ja taisinkin enemmän murista. Hetken päästä koko vauva oli syntynyt. Ja kivut poissa. Istukkakin tuli kivuttomasti ja nopeasti pois.

Kätilöt hääräsivät ympäriinsä ja itse tärisin minkä kerkesin, tärinä onneksi pikku hiljaa helpotti. Kätilö näytti vauvaa ja todettiin että poikahan se siinä, jälleen kuten pitikin. Todella nopeasti vauva tuotiin rinnan päälle ja siinä tehtiin tarvittavat toimenpiteet, ja voi kuinka pieni se olikaan! Taaskaan ei kysytty haluaako isä leikata napanuoran, mutta uskon että asia ei miestä haitannut ollenkaan. Kaikki sormet laskettiin ja varpaat samoin. Pisteitä poika sai 8/9, kun napanuora oli kaksi kertaa kaulan ympärillä ja tästä johtuen pyydettiin ponnistaessa hieman odottamaan, että sitä napanuoraa saatiin löysättyä.
Poika oli rinnän päällä melko pitkään lämmittelemässä, mielestäni jopa noin 30 min, ennen kuin kätilö tuli pesemään ja katsomaan mitat. Itse pääsin pesulle ja sen jälkeen imeteltiin reipas puolituntia keinutuolissa, en millään olisi pystynyt enää menemään sängylle pitkäkseen. Keinustuolissa oli kiva keinutella ja ottaa vastaan niitä ihania jälkisupistuksia jotka alkoivat heti.

Aamupalan saaminen kesti melkoisen tovin ja lopulta en pystynyt sitä edes syömään, kun teki huonoa, vaikka sieltä löytyi lempi kaakaotani jota olen juonut pitkin raskautta ja aloittanut sillä jokaisen työvuoroni. Alas ei silti mennyt oikein mitään.
Pieni mies oli mielestäni niin kovin pieni, vertasin keskimmäiseen ja totesin että ei se voi olla isompi, niin, no ei kyllä kauaksi menty.

Lyhyesti siis synnytys tässä;

Kokonais aika 4 h, laskettu kun supistukset olleet tasaisesti 10min välein, eli alkoi klo 24.00
Lapsiveden meno klo 03.46
Syntymäaika 03.51
Jälkeiset 04.00

Ponnistus aikaa ei ole kirjattu ylös, mutta uskon sen olleen muutaman minuutin, koska on kirjattu että lapsi on syntynyt 5min vesien menon jälkeen ja siinä parit supistukset odoteltiin ennen ponnistus tarvetta. Ponnistuksetkin aivan varmasti alle kymmenessä kerrassa.

Pojan paino 3775g ja pituus 52cm, pää 35cm. Hiuksia oli paljon, ja ne olivat miltei mustat! Tästä syystä nimesin pojan Juan Amoreksi, vaikka mies ei kovin innostunut, eli polskija vaan sitten.

Synnytyksestä jäi oikein positiivinen kuva, nopea ja hieman kipeämpi kuin muut, mutta uudelleen voimme tämän tehdä, ja varmasti teemmekin!

rv 40 & 40+1

Se meni sitten sillain että yli ajalle mentiin! Mikähän ei itselleni mikään yllätys ollut.
Uumoilin että tiistaina mennään vielä neuvolaan ja niinhän siellä tuli käytyä ja ihmeteltyä oloa.
Olo on ollut molempina päivinä erillainen, mutta ei synnytysmäinen ollenkaan!

Sunnuntai yönä vatsaa jomotti jonkin verran ja ihmettelin että mitä ihmettä tämä on? Olin aivan varma että nyt se lähtö yöllä tulee. Jomotus oli niin kovaa tuolla häpyluussa etten saanut oikein untakaan ja jalkoja ei voinut pitää yhdessä, mikä on aika hankalaa kun ei voi nukkua kuin kyljelleen. Tyynystä sain onneksi jonkinlaisen patentin tähänkin hommaan ja jomotus hieman helpottui kun alakertaan tuli hieman enemmän tilaa!
Aamu kuitenkin tuli ja oltiin edelleen kotona, eli mihinkään ei lähdetty.

Maanantaina sateli viestejä äidiltäni muutaman kerran päivässä että joko ollaan ponnistamassa? Pakko oli olla ilonpilaaja ja todeta ettei ei olla menossa, ei supista.
Supistelu oli niin hävöksissä että tuskin niillä vähäisillä olisi edes mihinkään lähdetty.
Olo oli kuitenkin aika kurja, liikkuminen teki kipeää ja etenkin sohvalta nousu ja ne ensimmäiset askeleet! Naamalla oli koko ajan pieni irvistys ja purin huulta kävellessäni ympäriinsä. Taisin olla aika hurja näky!
Illalla supistuksia ei vieläkään tullut, vatsa tosin meni AIVAN sekaisin ja oletin että jeps, nyt mennään. Olin muutenkin aivan poikki ja nukkumassa jo ennen puoli kymmentä, mistä mies oli aivan ihmeissään. Posket hohkasi punaisena ja silmät seisoivat päässä, taisi kipu viedä kaikki voimat ja tuoda herra väsyn kylään.

Tiistaikin kuitenkin koitti ja heräiltiin kotoa. Nuorimmaisemme oli yöllä saanut kuumeen ja uni koko yönä oli aivan mitätöntä kun pieni kuuma mies halii koko yön. Päivä meni kerrankin todella levätessä. Luulen että koko äitiysloman alun aikana en ole levännyt samalla tavalla kuin tiistaina. Pikku miehen kanssa nukuttiin aamulla pitkään ja käytiin neuvolassa, mikä oli pojalle todella rankkaa kun kuume rupesi taas nousemaan. Hauskaa kuitenkin tuntui olevan vauvan sykkeen kuuntelu kun kasvot olivat virneessä koko ajan.
Kotona nukuttiin taas lisää, mikä oli, uskokaa pois upeaa!

Illalla käytiin kaupassa kun pojan olo hieman oli kohentunut. Mies vitsaili halulleni saada syysvauva, vauva kun saattaisi syntyä vielä tänään. Mies uumoili että klo 23.45 polskija olisi jättänyt sisävesialtaansa. Ihmettelin että miksi se nyt sellaista luuli, kun merkkejä asiaa kohtaan ei ole olemassa. Jotakin pientä limaista vuotoa lukuun ottamatta, jonka oletin olevan ihan vain paksua valkovuotoa.
Mies vielä vuokraili elokuvaa ja suihkun jälkeen jaksoin maata sohvalla lantion liitoskipujeni kanssa. Olo oli aika loppu ja todella väsynyt.
Miehelle juttelin vielä että ei tässä mihinkään tänä yönä mennä, taitaa mennä tuonne ensi viikolle, joka kieltämättä sopi minulle oikein hyvin.

Jostakin pienistä syistä johtuen vauvan syntymälle oli aikataulunsa.
Ei saa syntyä keskiviikkona päivällä. Ei saa syntyä perjantaina, lauantaina tai oikeastaan edes sunnuntainakaan. Jos näin kävisi pieni ja hutera kortti talomme miehen työn suhteen romahtaisi aivan täysin. Ketään kun ei olisi tekemässä hänen työtään ja työ panos noille päiville olisi elin tärkeä. Toki sitä lähdetään jos pakko on, ei se vauva siellä pysy vaikka kuinka sanoisi et nyt et tule! Jalat ristissä oleminen ei tuskin auttaisi.