tiistai 26. lokakuuta 2010

Mitä kaikkea on tapahtunut?

Polskija on viime aikoina päästänyt mamaa kirjoittelemaan koneelle hyvin vähän, tuo kun on oppinut että voi hieman kitistä kun en häntä katso, niin aivan varmasti saa silloin huomiota. Ilmiö on aika hauska. Koska istun sohvalla koneen kanssa, joka on siis käsinojalla ja poika on selkä reisiini tuettuna puoliistuvassa asennossa koska pidän jalkojani pöydän reunalla, joten polskija näkee koko ajan kasvoni. Olin sitten tietokoneella tai katsoin telkkarista jotakin ja hän päättää että nytpäs mulla onkin tylsää, äitin pitää leikittää minua juuri nyt! Hieman kun kitisee ja päästelee ääniä joista huomaa ettei ole kivaa äiti rupeaa taas höpöttämään ja mitä, poika on tällöin yhtä hymyä. Hymy ylttyy korviin asti ja silmiin syttyy tähdet!
Polskijasta on siis tullut jo ovela, mama ei voi siis kirjoittaa kuin lyhyitä lauseita koneella, en siis usein ole päässyt kirjoittelemaan mitään, pahoittelen sitä.

Kohta polskija on siis 2kk ja kaikkea mahdollista on tapahtunut tässä pienessä ajassa.
Poika tuntuu edelleen vauvalta, mutta pientä edistystä on nähtävissä kuten voi huomata. Polskija kaipaa jo selkeästi seuraa ja se joka sitä antaa saa palkinnoksi suuria hymyjä jotka saa pienen miehen silmät säkenöimään ja äidin silmiin kyyneleet jonkinlaisesta onnesta.

Kahden kuukauden aikana on nyt viimein havaittavissa Polskijalla jonkinlaista rytmiä. Alkuunhan se oli ihan mitä vain, nukutaan silloin ja tällöin ja yöllä katseltiin usein tv:tä kunnes ohjelmia ei enää tullut tai laitettiin jo DVD pyörimään ja päivällä tietysti vedeltiin sikeitä. Pikku hiljaa yöt ovat onneksi tasaantuneet ja nyt voin jo 5 yön jälkeen sanoa että Polskija herää yöllä 2-3 kertaa. Nyt kun sanon asian ääneen yöt tietenkin muuttuvat sekaviksi ja niin että poika herää joka tunti, joka on edelleen muistissa eikä ihan niin kivaa.
Polskija nukahtaa ennen klo 23 ja herää neljän-viiden välillä ja taas kuuden-seitsemän välillä, joskus sinne mahtuu vielä yksi herääminen johonkin väliin. Ja uskotte varmasti, minä kiitän!
On ihanaa saada nukkua rauhassa, on ihanaa olla hereillä kun aivot toimivat eikä yö ole ollut sekava kaikkien unien kanssa. Minä kun näen paljon unia, joka kerta kun nukahdan näen unta. Samana yönä olen nähnyt unta jossa veljeni on kuollut, mummuni on kuollut, siskoni työpaikalla harrastetaan vain seksiä, lapseni ajavat polkupyörällä ja olen saanut tytön joka on isompi kuin polskija vaikka on vasta syntynyt. Tuollaisten unien jälkeen en aina päivällä tiedä onko se mummu oikeasti kuollut tai se veli, kaikki kun tuntuu niin todelta. Odottelen päivän että joku soittaa että näin on todella tapahtunut. Päivätkin menevät siis unessa.
On siis ihanaa kun yöllä herää vain muutaman kerran, sitä pysyy jopa järjissään!

Polskija on nyt myös oppinut nauramaan, naurun eteen saa tehdä vielä paljon töitä, mutta kyllä se sieltä tulee. Suukot ovat ne kaikkein paras juttu. Isoja suukkoja ja muiskautuksen ääniä poskille paljon pienellä aikaa saa pienen ihmisen nauramaan ja lopulta aikaiseksi hikan, isoimman isoveljen kanssa samalla tavalla. Molempia siis hikottaa kun heitä naurataa paljon ja sepäs vasta naurataa lisää!

Siinnäpä oikeastaan ne kahden kuukauden jutut, lisää odotellessa!


torstai 21. lokakuuta 2010

Äidin ajatuksia

Olen viime päivinä kärsinyt jostakin, en osaa oikein sanoa että mistä.
Useimmiten iltaisin nukkumaan mennessä en saa unta ja ajatukset juoksevat, tunnen että nyt ei ole mitään odotettavaa, tunnen tyhjyyttä.

Miksi siis tunnen ettei mitään ole odotettavana? Odotin kauheasti Polskijaa ja odotin sitä päivää kun poika syntyy, odotin ristiäisiä ja nyt niiden jälkeen en tiedä mitä odottaa? Onko tämä vain kisa väsymystä? Isojen suoritusten jälkeistä palautumista vai sitä että ei osaa olla ilman mitään suurta odotettavaa? Tiedän että on kaikkea, vanhimman poikani 5 vuotis syntymäpäivät parin viikon päästä, polskijan ensimmäiset hampaat, kääntyminen, konttaaminen, kävely ja sana. Onko ne minulle vain arkipäivää kun se on jo kahteen kertaa koettu? Ihan yhtä ihania ne tulevat olemaan ja täynnä riemua kun Polskija nuo saa aikaiseksi, mutta silti?

Eilen mietin sitä että joku päivä en ole täällä enää, en ole halaamassa lapsiani ja viemässä pois heidän murheensa. En ole suukottamassa poskelle ja kertomassa että rakastan. En istu sängyn vierellä ja silitä nukkuvaa poskea. Ja tiedättekö, se on kamalaa. Se on niin kamalaa että pelkään sitä enemmän ja enemmän. En tahdo kuolla sitten joskus. En tahdo ajatella sitä enempää ja koitan saada jotakin muuta ajateltavaa, mutta en saa. Ajatus juoksee siihen kun en ole olemassa ja se saa kädet tärisemään ja näen vain mustaa edessäni. Kamalaa etten ole enää olemassa lapsilleni, sitten joskus, vaikka olisivatkin 65-vuotiaita isoisiä itse. Minun rakkaat lapseni, minulle niin tärkeät pikku prinssit.

Samalla mietin niitä hetkiä kun olen komentanut heitä ja ollut heille vihainen, kuinka tyhmää se on. Aikaa on niin vähän, vaikka sitä on paljon ja minä kulutan sitä olemalla vihainen ja kiukkuinen. Koska sitä olen, nykyään onneksi jo hieman vähemmän. Miten sitä unohtaa sen kun vauvana lasta katsoo ja sanoo itselleen että en sitten ole sinulle tyhmistä kiukkuinen ja sitten huomaat että juuri sitä olet. Tunnen huonoa omatuntoa vanhimman kanssa, juuri noin katsoin häntä ja ajattelin. Hän oli minulle niin suurta ja tärkeää jo ennen syntymäänsä ja nyt voin saada hänet itkemään kun en pidä siitä mitenkä hän käyttäytyy. Ja lopulta se olen minä joka sängyssä nukkumaan mentäessä itkee sitä mitä on tehnyt tai itkee hänen sänkynsä vieressä silittäen poskesta ja hiuksista ja hiljaa pyytää anteeksi päivän omia tyhmyyksiäni.

Tiedän että komentamalla pidetään rajoja, mutta iltaisin se kaikki tuntuu niin vaikealta. Vasta hetki sitten olin itse lapsi, joskus ajattelen että olen vieläkin. Olenko oikeasti kykenevä kasvattamaan kolmea lasta? Teenkö asioita oikein? Onko se niin kamalaa jos joskus mokaa?
Jos joskus menee oven toiselle puolelle itkemään kiukkuaan pois, kunhan sieltä tulee takaisin ja kertoo miksi näin. Olenko hyvä äiti?

Eniten pelkään sitä että pojat kasvavat aikuisiksi ja vihaavat minua. Tyhmää tiedän, mutta valitettavasti ympärilläni on niin paljon vihaa ja suuttumusta omiin vanhempiinsa että pelko sen sattumisesta myös omalle kohdalle on suuri. Itse en vihaa omia vanhempiani, en tunne mitään negatiivista tunnetta heistä ketään kohtaan, vaikka asioita on tapahtunut. Ja todella heistä ketään. Minulla on kaksi isää ja äiti. Vaikka kuinka toisen puolen suku ei asiasta pitäisikään että kutsun äitini miestä isäksi, sitä hän on minulle ihan yhtä paljon kuin oma isäni.

Katsoin kerran telkkarista ohjelmaa jossa lapsi pilaa elämänsä asialla joka varmasti lopulta vie hänet kuolemaan. Pelkään että omat lapseni tai joku heistä tekee samoin, enkä voi häntä pelastaa. Ihan yhtälailla pelkään että aamulla kun herään joku heistä on kuollut. Se pelko on ollut aina jossakin tuolla takaraivossa ja se pelko saa minut yöllä tarkistamaan ovatko he lämpöisiä jos en kuule heidän hengittävän. Onneksi tästä olen päässyt jo hieman irti, en mene joka yö, enkä ehkä joka viikkokaan. Ainoastaan ennen kuin menen nukkumaan. Polskijaa kyllä tarkistelen, ainakin silloin kun poika on nukkunut enemmän kuin yleensä kerralla. Pelkäänkö siis että hän kuolee kätky kuolemaan? Sitä olen pelännyt jokaisen kohdalla.

Miksi pitää olla pelkoja? Miksi minä olen niitä täynnä? Kertooko se rakkaudesta?
Kuka osaisi vastata?

Sain eilen viestin äidiltäni jossa hän sanoi unohtaneensa sanoa kuinka mahtava äiti olen lapsilleni.
Kiitos äiti!

lauantai 16. lokakuuta 2010

Tutti vai ei?

Siinähän se tärkein. Olemme käyneet miehen kanssa hienoista vääntöä annetaanko polskijalle tuttia vai ei. Sairaalassa poika muutaman kerran sai tutin suuhunsa, mutta kovin huonosti se siellä pysyi, apuna oli pipetillinen namia, glukoosia siis oletan. Namin ansiosta tutti pysyi tiukastikkin suukussa niinä hetkinä kun tuntui ilkeältä. Niistä en olekkaan tänne vielä kertonut, mutta palataan siihen vielä joku toinen kerta.
Tuttia en kuitenkaan sairaalassakaan tarjonnut kun ei kerta suuhun jäänyt, kotona sitä ei myöskään ole tarjottu minun toimestani, miehen toimesta kylläkin.
En ole mitenkään tutti vastainen, yleensä meidän lapsilla on nähty tutti suussa tuonne alle kaksi vuotiaaksi, nyt on kyllä niin että joudun asiaa paremmin miettimään.
Polskija kun ei tykkää koko kapistuksesta yhtään, se saa yökkäämään ja se saa aikaiseksi inhon ilmeitä ja jopa piehenehköä pään pois kääntämistä. Mikä äidistä on ihan mielettömän upeaa, ei tutin kaipuuta. Iltaisin on kuitenkin ruvennut kuulumaan väsyneenä maiskutusta ja pienen tutkailun jälkeen pienen miehen käsi löytyy suun tietämiltä, väliin käsi on niin tiukasti että saa hieman taistella että käden saa edes sentin päähän pienistä huulista.

Eli nyt olen joutunut käymään taistoa siitä annanko periksi ja etsin jostakin tutin joka sinne suuhun jäisi, jolloin vältyttäisiin tulevalta ongelmalta, eli käden syömiseltä, joka ehkä saattaa muovautua peukalon syömiseksi ja siitä vieroittaminen tulee olemaan hankalaa, peukku kun on pääsääntöisesti aina mukana.
Vai uskonko että tuo käden imeskely on vain ohi menevä villitys ja annan tuttien olla kaupassa?

Myönnän että jälkimmäinen vaihtoehto on ykkös valintani ja mieskin jo on siihen asennoitunut, tuttia ei ole enää koittanut pojalle antaa, tuskin tuo edes tietää missä se yksi ja ainut tutti on tällä hetkellä, minä tiedän. ps. se on toki olemassa, mutta "piilossa", tosin ei kovin hyvässä.

Tutti asiaa lupasin miettiä jos itse muutun polskijan tutiksi, jota on jo hieman havaittavissa, tissi on tällä hetkellä muutaman kerran päivässä oiva nukahtamisen väline, tosin läheisyys ja lapselle tärkeäksi itsensä huomaaminen saa asian unohtumaan tai lähinnä olemaan tekemättä asiasta kovin isoa numeroa, poika kuitenkin nukahtaa ilman tissiä ihan yhtälailla.

Eli siis kumpi ja kampi, toinen tulee voittamaan!

lauantai 9. lokakuuta 2010

Kaste


Joku sanoisi että kaste juhlan järjestäminen on helppoa. Varmasti se onkin, soitat vain leipomoon ja tilaat kakut ja muut tarjottavat tai tilaat tarjoilut pitopalvelusta. Valitettavasti kun olen täydellisyyden tavoittelija, juhlien kuin juhlien järjestäminen ei ole helppoa, kaste juhlan vielä vähemmän. Koska olen ammatiltani ravintola kokki ja työtäni, josta nyt luonnollisesti olen äitiyslomalla, juhlavastaavuus, tekee järjestelyiden huolehtimisesta vielä hankalampaa. On vaikea päättää tarjoiluja ja miettiä juhlan etenemistä.Toisaalta taas en tee juhlaa meille itsellemme vaan muille, mutta kuitenkin tahdon sellaista mitä on mukava muistella vielä jälki käteenkin, varsinkin siellä keinus tuolissa kiikkuessa, koska joku päivä teen aivan varmasti niin.
Kaste juhlan tarjoiluita olen miettinyt jo aivan ensimmäisil
tä raskaus viikoiltani, ja ne ovat muuttuneet pitkin raskautta. Jossain vaiheessa olisin tahtonut jopa kaste toimituksen ulkona rannalla ruskaisten puiden katveessa, jep, lokakuussa varmasti voikin kastaa lapsen ulkona, ehkä ei. Joskus siis mieleni karkailee turhan paljon ja halut ovat jotakin muuta kuin todellisuus antaa myötä.

Tällä kertaa perjantaina ennen juhlaa kävin kaupassa, enkä todellakaan tiennyt puoliakaan siitä mitä pitäisi ostaa, koska en saanut päätettyä sitä mitä teen.
Kärryyn tipahteli siis aineksia summassa, tai ainakin melkein. Onneksi kuitenkin kun sunnuntaina aloitin tarjottavien viimeistelyn ja joidenkin valmistuksen ostoksistani sai kasattua riittävät tarjoilut.

Tarjolla meillä olis vuohenjuustosalaattia mansikoilla ja kirsikkatomaateilla, maalaissalaattia kanalla, ceasar-salaatinkastiketta (jota rakastan!), juustoi
sia lihapullia, sekä juustokierteitä. Juomina meillä tarjottiin viiniä, joka jakaa aivan varmasti mielipiteitä. Itse ajattelen niin että viini tekee juhlasta niin sanotusti koreamman ja juhlavan tunteen enemmän kuin maito. Maitoakin toki oli tarjolla. Joka tapauksessa toisten mielestä juhlissa ei tule tarjota alkoholia jos juhla kalu ei sitä voi juoda. Niin tai näin meillä sitä oli ja kukaan ei pahaa sanaa asiasta sanonut.
Tarjolla oli siis Sangre de toron rose ja jokin riesling saksasta jota en muista, mutta jota itsekkin hieman maustoin ja pidin. Tiedän tiedän, imetän joten ei viinaa..
Makeina tarjottavina oli kahvin ja teen kanssa suklaa kuorrutteisia juustokakku paloja, sekä suklaa-aprikoosi-vanilia mousse kakku jonka koristeena oli nu
kkuva vauva. Lapsille oli tietenkin mehua ja limsaa ja hieman nameja.


Kaste juhla on jokaiselle merkitykseltään erilainen. Itse en ole mitenkään kovin uskonnollinen, mieheni ei kuulu kirkkoon (tai koittaa väittää niin, mutta on kuitenkin kastettu katoliseen uskoon, eikä ole siitä eronnut). Kaste kuitenkin oli minulle se luonnollinen valinta, ihan yhtälailla kuin lapsemme tuleva rippi koulu tulevaisuudessa.
Sen verran kuitenkin olen ei niin uskonnollinen että meillä ei jeesus lauluja lauleta kaste toimituksessa. Ja tämähän meinasi aiheuttaa aikamoista pään vaivaa. On vaikea löytää lauluja joissa ei lauleta jeesuksesta vaan enkeleistä joista meillä on ollut tapana laulaa näissä toimituksissa. Aikaisemmin meillä on laulettu mm. Mikko Alatalon suojelus enkeli, se perinteinen suojelus enkeli (maan korvessa..), Tahtoisin toivoa sinulle, sekä nyt mä laulan sulle lapseni. Uuden laulun miettiminen ja varsinkin sen että sen osa
isi laulaa tuotti vaikeuksia, joten päädyin etsimään laulun jonka voi soittaa cd-soittimella.
Kaste toimituksemme alkoi siis cd:ltä laululla;

Sydäntä lähellä.

Kun sade lyö ikkunaa vasten
ja ulkona hämärtää,
on valveilla enkeli lasten.
Hän suojellen valvomaan jää.

Kun ilta on pimeimmillään,
kuu pilven taa piiloutuu,
ja uni ei saapuisi millään,
hän luoksesi laskeutuu.

Ja jämärään hiljaisuuteen
hän rauhaansa hengittää.
Hän laskeutuu levottomuuteen.
Hän vierelle valvomaan jää.

Niin lähellä taivas on maata,
niin lähellä sydän lyö.
Ei enkeli uupua saata.
Niin lämmin on ilta ja yö.

Toimituksen suoritti tuttu pappimme, joka on kastannut keskimmäisen poikamme. Hän puhui osan espanjaksi jotta miehenikin ymmärtäisi jotakin siitä mitä tapahtuu, mikä taas on minusta ihanaa, koska lapsemme tulee olemaan kahden maan kansalainen.

Hankalin kohta koko toimituksessa oli se että piti sanoa ääneen lapsen nimi, viimeksi sain nimen sanottua ja ääni murtui viimeisellä tavulla, jotenkin se on vain itselleni, uskokaa pois, hyvin tunteellinen hetki. Tällä kertaa sain nimen sanottua mielestäni hienosti, niiskuttelin sitten itsekseni ja nieleskelin kyyneliä. Poika oli kovin rauhallinen kasteen ajan, hieman ilmoitteli että on osana juhlaa, mutta ei itkenyt. Itse kuuntelin toimituksen aikana kun pappi lausui pojan nimeä että apua osaako sitä ikinä sanoa polskijaa sillä nimellä? Ja tuliko sitä valittua oikea nimi lapselleen.

Kutsuimme suuren määrä ihmisiä juhlaan, koska kun kerran juhlitaan haluan juhlia suurella porukalla, luonnollisesti kaikki eivät päässeet, mutta mukavasti meitä kuitenkin paikalla oli. Kutsuna meillä oli tumman sininen helmiäishohtoinen kortti johon "painoin" pienet käden jäljet valkoisella kimaltelevalla jauheella ja kortin taitteessa meni sininen nauha valkoisin palloin. Sisällä oli teksti;

"Matkasi haikara pitkän matkan, nokassaan kantoi pienen elämän. Syksyn sateissa, pimenevissä öissä, laski luoksemme pienen käärön. Mutkasta villaisen peiton tuhisi pieni sini silmä. Silmät ihmeissään meitä katsoi, taisi todeta; nyt olen tässä. Yön hetkinä tuli osaksi meitä. Pieni poikamme on kulkenut alkumatkansa nimeä vailla, 3.10 klo 14.00 poikamme kaste juhlassa ____________ on nimi hänelle valmiina."




Jeiden Olive Benjamin