p-p-paniikki

Viime viikon blogailu jäi täysin väliin, oli melkoinen hälsinki ja kiire.
Lähinnä siksi että aloittelen jo töitä, todellisuudessa tasan viikon päästä on minun lomani lomailtu ja paluu koko aikaiseen työhön on edessä.
Sen takia onkin sitten se p-p-paniikki! Pitää miettiä työvuoroja ja Polskijan hoito aikoja!
Kesäkuu menee onneksi omalla painollaan Polskijan vielä ollessa kotona lomailevan isänsä seurassa, mikä on isän pojasta varmasti mahtavaa, kun kerta se isi on ihan mahtis tyyppi ja isin kanssa kaikki sujuu mukavasti.Mutta kun isin loma loppuu alkaa pikku miehen elämä hoidossa 10kk iässä.
Ja se onkin se kauhein kohta!
Olen katsellut Polskijaa ja todennut että ero itkut varmasti tulee enemmän äidille kuin pojalle hoitoon jäädessä, mutta varmasti selvitään niistäkin.
Nyt kun olen viime viikon aikana vääntänyt omaa työvuorolistaa, tuijotellut miehen työvuoroja ja etsinyt ne 12 päivää Polskijan hoidon tarpeelle on pakko sanoa että helpommallakin olisi mukava päästä!

Minun työvuoroni on vuorotyötä maanantaista sunnuntaihin, mieheni työ on samanlaista. Ja siitä suosta pitäisi pystyä katsomaan niin että kun toinen tulee töistä, toinen menee ja lapset saa silti hoidosta! Saati että sovittu hoitoaika on riittävä. Kieltämättä eilen asiaa viimeistellessäni salamat lentelivät kun kumpikaan ei suostunut antamaan periksi työvuorojen muutosten suhteen, joka taas minusta on äärettömän tyhmää. Mutta tässäkin asiassa minä olen luonnollisesti oikeassa, teenhän työtä tilauspohjalta ja jos on häät en tosiaan voi olla vaihtamassa vuoroa kun ei ole mistä vaihtaa. Meidän 2 hengen keittiö-sali henkilökunta kun ei kykene sellaisena päivänä tekemään muuta kuin töitä aamusta iltaan. Mies taas on isommassa työyhteisössä josta varmasti löytyy joku joka voi sen yhden tai kaksi vuoroa muuttaa.
Mutta kun se tuntuu olevan maailman loppu jos sitä pitää kysyä! En kiellä etteikö se miehen työ olisi yhtä tärkeää tai tärkeämpää kuin minun, mutta en tahdo olla se joka aina vaihtaa tai jonka pitää mennä vain miehen töiden mukaisesti kaikessa.
Joten uskokaa tai älkää tuntuu kamalalta kun ensimmäisten hoito viikkojensa aikana Polskija vierailee vuorohoidossa useaan otteeseen, sen sijaan että olisi omassa hoidossaan koko ajan. EIkä tietenkään se että Polskija aloittaa hoidon juuri sekavimpaan kesäpäivystys aikaan.

Hoidon aloituksen suhteen pitäisi kai yrittää saada muutoksia Polskijan päivärytmiin, mm. päiväunien saamista edes lähelle hoidossa olevaa, saati että poika nukahtaisi itse ilman itkuja sänkyyn. Luulen että ihan turha juttu. Syömisiä on jo hieman haettu pois purkki ruuasta ja siirrytty syömään soseutettua tai murskattua perus ruokaa mitä muukin perhe syö, sekä maito tuotteita.

Mutta että mitenkä äiti pärjää kun hoitoon meno lähestyy entisestään, minä kun itkeskelen jo nyt.
Onneksi Polskija on kuitenkin melko itsenäinen, eli jaksaa leikkiä itsekseen ja tutkia paikkoja. Mutta se kaikki muu...
Maman ajatukset suuntaavat kuitenkin jo elokuun hoitojen mietittimiseen, ehkä kuitenkin se pitäisi jättää heinäkuulle?

Tarinoita

Jokainen meistä on varmasti kuullut juttuja kuinka ihmisille on lasten kanssa käynyt, niin että unohtavat ne jonnekkin. Joku kertoo että unohti vauva kaukalossaan kaupan kärryyn tai koti oven luo ja on jo peruuttanut pihasta pois, tai unohti vauvan kotiin lähtiessään kiireessä jonnekkin. Juttuja on monia ja mitä ihmeellisempiä. Niille tuhahdellaan ja nauretaan, ihmetellään kuinka kukaan nyt voi lastaan unohtaa!?
Kaikki ajattelevat että minä EN koskaan unohda lastani mihinkään.

Ai mitä? juu petaan tässä juuri jotakin suurta tarinaa, ihan totta!

Jokin aika sitten olimme menossa mieheni työpaikalle ja suunitelma oli jättää auto työpaikan taa parkkiin. Sieltä ei sitten kuitenkaan sitä parkkia löytynyt, mutta jäimme autosta pois ja menimme sisälle, mies vei auton pois.
Hetken päästä mies tuli myös sisälle ja jutteli siinä työnantajansa kanssa mukavia. Kysyin että mihis veit auton, kun tulit toisesta ovesta. Mies kertoi jättäneensä auton lähellä olevaan parkkihalliin ja jatkoi juttelua. Kysyin että missäs vauva on, kun istuin niin että en koko tilaa nähnyt ja ajattelin että Polskija vetelee sikeitä siinä seinän takana vaunuissa. Mies sanoikin että sun kanssas ja rupesi etsimään katseellaan Polskijaa. Voi kuulkaa, ikinä en ole nähnyt miehessä niin paljon liikettä kun tajusi mitä oli tapahtunut! Pakko oli sanoa että sä olet ihan uskomaton! ja pari ärräpäätä. Mies lähti sitten kiireen vilkkaa sinne parkkihalliin hakemaan sitä poikaa.
Ja uskokaa vain kuinka paljon itseäni kuristi koko asia! Jätän kyllä Polskijan autoon jos käyn nopeasti kaupasta hakemassa jotakin pientä ja poika nukkuu, mutta tämä on eri asia. En ole kertaakaan unohtanut lasta autoon, mutta mies nyt sitten unohti.

Voi kuulkaa kuinka hädissäni ja vihaisena olin kun mies tuli Polskijan kanssa. Onneksi poika oli siellä autossa nukkunut ja siksi se mies sanoi että oli pojan sinne unohtanut kun ei ääniä kuulunut ja luuli että olin ottanut pojan itse autosta (johon kyllä totesin että en pysty kantamaan kahta isoa painavaa kassia ja saamaan vielä isot pojat autosta ulos ja vielä kantamaan kaukalossa olevaa Polskijaa, en nyt mikään supernainen ole).

Miehet ovat miehiä ja kyllä vannotin miehen että vastasuudessa tarkistat auton aina ennen kun jätät sitä mihinkään ettei käy näin.
Uskokaa vain mutta vieläkään ei asia naurata, kauhistuttaa se jos Polskija olisi herännyt eikä kukaan olisi vastannut pojan öh ja äh-ääniin ja poika olisi hätääntynyt. Kyllä se poika siellä 10-15 minuuttia yksinään nukkui.

Onneksi mitään vakavampaa ei kuitenkaan tapahtunut!

Aika on katoavaista

Otsikko kertoo jo kaiken. Kaikki tiivistyy tuohon.
Mitenkä se katoaakin niin pian? Tuntuu ettei kerkiä tekemään mitään, ja tuntuu että menee liian lujaa. Välillä oikein harmittaa kun ei kerkiä olemaan rauhassa, ja välillä pelottaa se millaista elämä on kun työt taas alkavat, jos nyt jo olen kiireinen.

Tänään alkaa laskeminen. 3 viikkoa ja virallinen paluu töihin on edessä. Olenhan töitä tehnyt jo jonkin aikaa silloin tällöin kun tarve on vaatinut. Noh, lähinnä koko tämän 10kk ajan mitä ä-lomaa ja vanhempain vapaata on ollut. Mutta on erinlaista palata täysillä tunneilla ja täysillä viikoilla taas työn ääreen, vaikka ihan mielelläni menen, en kuitenkaan mene. En osaa siis päättää.
Istun usein katselemassa Polskijaa ja mietin että mitenkä tuo nyt pärjää isojen maailmassa? Poika joka ei ole valmis ollenkaan vaan kaipaa vanhempaansa. Koitan lohdutautua sillä että Polskija ei aloita hoito elämäänsä kuin vasta heinäkuussa 10kk iässä, mutta se on aika pieni lohtu.
Mietin sitä kuinka elämä taas muuttuu ja kykeneekö niin pieni ymmärtämään sitä. Lohdutan taas itseäni ja mietin että hei, lokakuussa vietän kesälomaa ja sen jälkeen en varmaan tee edes täyttä 111 tuntia kuussa ja voin ottaa Polskijan pois hoidosta. Silloin voin rutistaa ja rakastaa koko päivän edestä taas. Mutta sekin on laiha lohtu. Tahtoisin olla lapsen kanssa kotona, tiedän myös että voisin, mutta tiedän myös että tahdon rahaa elämiseen ja voi kurja kun suomen valtio ei kovin mukavasti avusta, joten työ kutsuu.

Aika katoaa monella muullakin tavalla kuin oman loman loppumisella, se katoaa sillä että huomaa ettei kotona ole enää vauvaa joka nukkuu kaiken aikaa tai vauvaa joka ottaa kaiken vastaan mitä saa. Kotona on lapsi jolla on jo oma tahto, joka siis osaa kertoa tahtooko ruokaa vai ei. Lapsi joka osaa kaivata syliin ja joka on kiinnostunut kaikesta.
Meidän Polskija on nyt kiinnostunut hiuksista, niitä on kiva räplätä imettämisen ohella.

Polskijasta on tullut muutaman viikon sisällä erittäin aktiivinen, edelleen ryömitään huikeaa vauhtia, mutta nykyään voidaan kiertää jo sohvan pöytääkin ympäri, eli nyt voin sanoa että Polskija kävelee tukea pitkin, tai on kävellyt jo pari viikkoa.
Konttaaminen, hmm..
Polskija konttaa vain kun olemme pesulla, ilmeisesti märkä lattia tuntuu mahassa ilkeänä joten suihkun lattialla kontataan. Joku taisi sanoakkin että olisi parasta kontata, siis selälle parasta. Tosin eihän toista voi pakottaa..

Nyt asiasta toiseen, minun piti kirjoittaa jo eilen. Valitettavasti "Pikku J" sai äärettömän ärhäkän sidekalvon tulehduksen tai vastaavan. "pikku J":n silmä punoitti jo jonkin aikaa ja olen antanut allergia lääkettä, oletus on ollut että allergia se siellä sitä punaiseksi tekee. Poika hieroi kovasti silmäänsä ja kun katsoin tarkemmin totesin ettei kaikki ole ok. Silmän valkuaisosa oli turvonnut, iiris oli normaali. Silmä näytti todella hurjalta ja vettä valui koko ajan. Luometkin kun vielä olivat äärimmäisen turvonneet, eivät kuitenkaan kiinni asti. Koskaan en ole nähnyt vastaavaa, joten aika hädissäni olin. Näytin silmää pojan mummulle, joka ihmetteli asiaa, ja näytin myös paikalla olleelle näkövammaisten kanssa töitä tekevälle ihmiselle joka itsekkin taisi hätääntyä. Käskin "Pikku J"n olla hieromatta silmäänsä ja, voi, kerrankin Mamaa uskottiin! Soittelin kauhealla hädällä päivystykseen josta ei millään vastattu. Ei kuin Polskija ja "Pikku J" autoon ja ajamaan kohti terveyskeskusta puhelin koko ajan yrittäen yhteyttä päivystykseen jotta voin ilmoittaa tulosta kun meillä muuten käännytettäisiin pois, kun ei ollut aikaa varattu. Lopulta sain yhteyden ja ääni täristen ja huohottaen sain änkytettyä asiani.
Lääkäriin päästiin heti, ja asia olikin ihan ok. Kyllä siinä Mamalla kävi mielessä kaikki mahdollinen, varsinkin kun työskentelen usein näkövammaisten kanssa.
Ihanasti keskimmäiseni antoi antaa tipat silmään, mutta kyllä Maman silmät taisivat vuotaa enemmän kuin pojan. Oikein sydämestä riipaisi peitellä poika omaan sänkyyn kun olisi viereen tahtonut turvaan pojan ottaa.
Aamulla silmä oli kuitenkin enää vain punainen ja poika reipas.


Kuva "pikku J":n silmästä josta hieman näkee millaiseksi se on mennyt, silmä rupeaa jo rauhoittumaan joten ei kovin pahalta tässä näytä..



Voi rakkaat ihmiset, kun lapsi on sairas, sitä muistaa kuinka haavoittuvia he ovat.
Pieniä enkeleitä omine rikkinäisine osineen, kunnes ne saadaan kuntoon!

Mysteeri ratkeaa

Jo jonkin aikaa olen pelännyt antavani Polskijalle liian kuumaa ruokaa tai jollakin muulla tavalla, kuten isänsä antaman kahvi tai tee hörpyn kautta polttaneen kielensä.
Sitä sattuu vain kovin usein, parin viikon välein, noin suurin piirtein.
Jälkiä on kielessä useampia tai ihan vain kaksi, mutta ei koskaan vain yhtä.
Koska pelkään kaikkea myönnän ajatelleeni jo hetkittäin että kielessä on syöpä tai jotakin yhtä vakavaa, kun niitä vain aina tulee ja tulee.

Jälki näyttää erehdyttävästi siltä kuin olisi kielen polttanut. Alkuun tosin jälki on pieni valkoinen rinkula jossa sisällä punaista, vähä vähältä ne laajenevat ja lopulta parin viikon päästä häviävät kokonaan.

Nyt kun niitä on taas pojalla ja syöminen on jälleen ollut muutaman lusikallisen ruokailuja, päätin kiikuttaa Polskijan terveydenhoitajan katsottavaksi.
Eipä Polskija vilauttanutkaan kieltään, mutta teki kaikkea muuta kivaa, kuten söi hiirimattoa, jäyti pöydän kulmaa ja irvisteli, oikein loistavaa siis!
Terveydenhoitaja sitten vilautteli lamppua ja koitti kurkkia sinne suuhun, sehän vasta olikin hauskaa ja lopulta Polskija piti suutaan samassa asennossa ja koitti metsästää sen lampun suuhunsa siirtämällä päätään. Ja kyllä se terkkari sitten sen kielen näki tämän touhun tiimellyksessä.

Lopputulos on siis se että Polskijalla on karttakieli. Maman mielessä kävi heti että, hyvä juttu, jos eksytään niin meillä on aina kartta mukana, kunnes palasin takaisin todellisuuteen ja olin että mitä?

Karttakieltä esiintyy ilmeisesti 3% väestöstä ja se on periytyvää laatua ja pääsääntöisesti läpi elämän oleva asia. Ei millään tavalla kuolettava tai muuten vakava. Jotkin raaka-aineet saattavat aiheuttaa ärsytystä koska kielen pinta on laikkujen kohdalta ohuempaa. Mm. tomaatit voivat aiheuttaa epämiellyttävää tunnetta kielellä.
Ainakaan Polskija ei ole oikein innolla syönyt niitä soseita joita lämmitetään, mutta esimerkiksi jogurtti on maistunut oikein mukavasti. Aikuis iällä alkoholi voi myös tehdä pahaa.

Mutta tälläisen asian kanssa sitten aletaan elelemään, koitanpa siis muistaa ettei kovin paljoa suuta ärsyttäviä raaka-aineita ja mausteita tarjoile Polskijalle!