torstai 30. joulukuuta 2010

Synnytyksestä palauduttu

Niin, älkää nyt käsittäkö väärin, tarkoitan että palautuminen synnytyksestä on loppunut.
Miltei 4kk jälkeen kehoni on päättänyt palata normaali tilaan. Normaali tila tarkoittaa siis sitä ihanaa joka kuussa esiintyvää vaivaa. Johan sitä olemuutta kestikin vuosi suurinpiirtein.
Osa syynä tähän asiaan kyllä mielestäni on mini-pillerit jotka aloitin ilman omaa tahtoani. Joskus on vain tehtävä myönnytyksiä, miehelle siis. Itse olisin tahtonut että kuukautiset olisivat alkaneet omaa tahtiaan imetyksestä riippuen, sillä uskon että imetys olisi pitänyt ne vielä kauemmin poissa, siihen tahtiin tuo Polskija rinnalla viihtyy. Mies vain totesi ettei ole mikään totaalikieltäytyjä. Joten ei auttanut kuin apteekkin mars ja todeta että ehkäisyä tänne kiitos tässäkin muodossa ettei vauvoja satele taas ensi vuonnakin.

Sain lääkäriltä siis jälkitarkastuksessa cerazette tabletit, joista muistan vain että ne oli ihan p(sensuroitu)ä! Ja olen kyllä samaa mieltä nyt kun listaa on takana puolet. Alkuun miehelle marmatin että on nääkin kun ei näissä ole edes päiviä merkattu, mistä mä tiedän jos olenkin unohtanut ottaa eilen pillerin, etten sitten vetele väärinä päivinä ja ehkäisyn taso on mitä on. Oikein suu vaahdossa selitin asiaa. Mies otti sitten sen listan käteensä ja käänsi sen ympäri ja totesi että mitäs nää sit on kellon aikoja vai? Joskus pitäisi tutkia asiaa enemmän ennen kuin aukoo päätään.

Kyseiset pillerit ovat aiheuttaneet ihanan tiputtelun, siis koko ajan! Lisäksi olen lihonnut yli 3kg vaikka ruokavalio ei ole muuttunut joulun ruokia lukuun ottamatta, mutta enhän ole voinut lihota joulusta johtuen 3kg!
Ja sitten se että halut siihen parisuhteen ylläpitoon lapsilta salassa, on yleensä laskenut nollaan. Vielä tästä ei näy merkkejä mutta siitä näkyy etten jaksa koko juttua. En jaksa ajatella sellaisia kun ajattelen että kohta mä herään taas ja sit taas ja taas ja taas ja ehkä pari kolme kertaa vielä taas.
Mies kysyy että onkos susta tullut totaali kieltäytyjä? No ei, mutta ei vaan kerta kaikkiaan jaksa. Mutta mitenkä saat miehen ymmärtämään sen? Mies kun nukkuu joka kerta ja kuorsaa kun itse istun sängyllä ja imetän ja säpsähtelen säikkynä kun jossain räpsähti valo tai joku narisuttaa hampaitaan. Varsinkin nyt kun Polskija herää noin 8 kertaa yössä, siinä pitäisi sitten jaksaa helliä ja olla toisen lähellä kun on yhden lähellä varmaan 20 kertaa päivässä joka puree ja repii rintoja ja kynnet vielä mukaan!

Imetys on ollut ihanaa ja on mahtavaa että olen siihen pystynyt ja olen päättänyt sitä jatkaa kunnes nokkamuki on ajankohtainen, mutta tahtoisin toki yöllä nukkuakkin ja joskus antaa miehenkin nukkua aamulla varsinkin nyt kun Polskijakin herää klo 8 tietämillä, itse vain en saa itseäni muuta kuin kiukkuisena ylös ja kaikkihan tietävät että se ei ole sitten hauskaa kenellekkään.

Polskija on siis ruvennut syömään hedelmäsoseita, maisteltu on päärynää ja porkkanaa ja nyt maistelussa on päärynä-persikka jota uppoaa jo 2 rkl kerran päivässä. Toivoisin että tämä auttaisi mahdollisimman pian yö uniin. Ehkä voisin jo ensi viikolla tarjota perunaakin?

maanantai 27. joulukuuta 2010

Kummastelua.

Joulu tuli ja meni, en tiedä missä välissä oli aikaa edes hengittää, kun jossain välissä huomasin että nyt se oli jo ohi. En siis päässyt tännekkään asti, pahoittelen sitä.
Meillä on menty pää kolmantena jalkana viime viikolla, joulua ennen sain kuin sainkin ommeltua yhden verhon joka uupui, siihen asti kuukauden verran meidän olohuoneessa oli toisella puolella pinkki verho ja toisella tumman sininen. Lupasin tehdä ne päivässä, noh, toinen puoli totta tässäkin, sitä toista ei tarvitse enää muistella. Samalla sain lattia tyynyt ommeltua polskijan uinuessa isänsä olkapäällä. Minulta jäi piparkakku talojen tekeminenkin, taikina killui jääkaapin hyllyllä kuukauden, mieheni sai kyllä tehtyä yhden valmis palasista.
Välillä tunsin itseni jotenkin vähä älyiseksi tai muuten vain oudoksi kun en saanut mitään aikaiseksi millään tasolla. Ja Polskijakaan ei tietenkään ole syypää tähän, vaan Mama itse. Itse olen opettanut Polskijan nukahtamaan syliin ja olemaan sylissä. Siksi meillä ei edes käännytä vielä kun muut vastaavan ikäiset heilahtavat ympäri ja jotkut nuoremmatkin jopa! No mutta meillä istutaan tuettuna, repikääs siitä.
Anteeksi, en tarkoita pahalla, olen vain viime aikoina lukenut juttuja jopa puolivuotiaista lapsista jotka kuulemma osaavat sanoa äiti ja muutaman muun sanan, ovat siis selkeästi ihmelapsia. Katselen polskijaa ja mietin että hä? Äää ja ööö mölötyksen sekaan en osaisi kuvitella että poika 2kk päästä sanoisi äiti. Joskos tuo nyt ehkä tätätä osaisi sanoa. Mistä nämä jutut tulee? Toivovatko ihmiset niin kovin että lapsi puhuu ajoissa että sitä kuule ihan minkä vain siksi sanaksi kun lapsi jokeltaa? Ehkä meidänkin Polskija osaa siis sanoa Mama ja Hola! Tai sitten ei.
Onko kyse kilpailusta, sun lapsi ei osaakkaan mut mun lapsi osaakin-jutuista? Onko näiden aikaisin oppineiden vauvat ensimmäisiä? Ensimmäisestä kun odottaa kaikkea niin kovin!
Kyllä minäkin odotan Polskijan ensimmäisiä asioita paljon, mutta en etsimällä etsi niitä. Minä en mieltäni pahoita jos kaverin 3kk tyttö jo kääntyy kummallekkin kyljelle, en pahoita mieltäni vaikka neuvolassa jo hieman pyydettäisiin opastamaan poikaa kääntymisessä, sitä ei nyt vaan kiinnosta kääntyä ja sillä selvä, jos sitten myöhemmin.

Joulu meni meillä siis kiireisesti, Polskijan ensimmäinen joulu koostui osasista. Aamut äiti oli töissä ja Isä ja veljet mukana mummulassa, olen siis töissä siellä missä mummula on. Polskija oli kiinnostunut vain paperin syömisestä ja lattialla makoilusta, lahja bodyakin piti hieman maistella. Joulun ruuat hieman häiritsivät pientä miestä, sillä äidin syömä lanttulaatikko nosti joulunpunaisen värin pojan poskille ja leukaan. Onneksi puna oli laskenut jo ennen seuravaa aamua, joten Mama sai syödä vielä sen yhden kerran sitä lanttulaatikkoa!
Ennen joulua en viitsinyt neuvolaan soitella allergia testien tuloksia, ettei harmita olla välttämis dietillä. Tänään sitten soitin, ei edes sitä lanttua testien mukaan allergiana...
Kokeillaan taas viikon-parin päästä joskos se sitä punaa nosti vai jokin muu.

Nyt toivotan teille oikein hyviä välipäiviä!

perjantai 17. joulukuuta 2010

Lumiukko

Alku viikosta meidän kotiin pesiytyi lumiukko! Sellainen valkoinen ja liukas, jolla tosin nenä hieman punoittaa. Lääkäri kun määräsi pojalle lumiukko rasvauksen aamuin illoin. On siinä kuulkaa J:llä ja Pikku J:llä ollut hauskaa, toinen etsi jo kaulaliinaa meidän pienelle lumiukolle ja toinen nauroi katketakseen. Polskijastakin rasvailu on onneksi hauskaa, varsinkin kun rasvaa poskia ja otsaa, nauru tulee kun rasvaa levittää hiuspohjaan. Sieltä valkoisen keskeltä pistää vain silmät vastaan ja pieni pehko tummaa tukkaa.

Lääkäri totesi että eihän nyt noin kuivalla iholla kukaan pysty olemaan, siinä karisi mm. terkkarin olettama pään karsta viemäriin kun lääkäri sanoi että kuivaa se on ei mitään karstaa. Nilkoilla ja jalkapöydillä, sekä vastaavasti ranteden ja kämmenselän iholla voi raastaa kuulkas vaikka juustoa! Päänahka on täynnä raapimisen jälkiä kun polskijan käsi vain heilahtaa lähellekkään, ja veri lentää.
Ehkä siinä kävi niin ettei Mama koskenutkaan rasvapurkkiin ennen lääkäriin menoa että pystyi näyttään asian todellisen laidan. Samalla näytettiin kirkuvan punaiset taipeet ja kaula, johon mikään apteekin ilman-reseptiä-rasvat eivät tehoa. Kuin myös korvan takuset jotka ovat avohaavoilla 24/7 ja vuotavat minkä kerkiävät.
Nyt löytyy kotoa kolmea-neljää eri rasvaa, niin sinkkipastaa kuin reseptillistä fucidinia ihan kunnon rasvaisen perus rasvan kaveriksi. Ja unohtamatta labran lähetettä joka vei 4 putkea verta 3,5 kuisesta Polskijasta. Nyt siis odottelemme niiden tuloksia ja toivomme että jouluna saan syödä ihan mitä vain, ilman välttämis diettiä!

torstai 9. joulukuuta 2010

Minähän tiedän kaiken, ei kun hä?

Sehän on niin että kun on monta lasta jo ennestään tietää kaiken kaikesta, eiks joo? Mikään ei ole uutta ja kaikessa ollaan konkareita. Ja jos sattuu käymään niin ettei tiedäkkään jostakin jotakin, niin sitä ei näytetä kellekkään! Sillon joko vaihdetaan nopeasti puheen aihetta tai ollaan tietävinään jotakin. Minä en ole nyt tietävinäni yhtään mitään, myönnän etten tiedä edes millä sosella Polskijan pitäisi aloittaa kiinteiden harjoittelun?

Olen nyt muutamaan otteeseen saanut vastat kysymykseen Polskihan lusikka ruuasta, joko sitä on alettu harjoittelemaan? Joten eihän siinä sitten muuta kuin maistellen eteen päin. Viikonloppuna maisteltiin pari teelusikallista päärynä sosetta, jotka menivät alas oikein miehekkäästi, ilman yökkäilyjä tai muitakaan puistatuksia, Polskija taisi jopa hymyillä.
Tänään Mama sai hetken mielijohteesta idean muussata banaania ja tarjoilla sitä maistelun kohteeksi. Se aiheutti jo hieman yökkäilyä ja puistatusta, eikä yhtään hymyäkään, mutta alas meni ja hetken päästä Polskija huitoi menemään minkä kerkesi ja pärsiteli sideharsoonsa.

Mistä siis pitäisi aloittaa maistelut? Ikinä en ole lapselleni ensimmäisenä tarjonnut "suolaista" aina on aloitettu makealla, J taisi saada persikkaa ja pikku J päärynää. Siksikö isot pojat syö mielellään hedelmiä? En taida nyt ihan tosissani vielä soseita Polskijalle tarjoilla, kunhan kokeiltiin mitenkä homma toimii ja testailtiin harjoittelun pohjalta. Pitäähän tässä ensin ostaa se ensimmäinen lusikka ja se onkin jo oma ohjelma numeronsa ja kun sopiva lusikka on talossa voidaan ruveta maistelemaan herkkuja!

Mutta oikeasti, mistä pitää aloittaa ja paljonko pitää tarjota? J taisi syödä ensimmäisen viikon tuttipullon korkillisen, sen ainu korkin verran kerran päivässä, seuraavalla viikolla syötiin kai kaksi kertaa, en millään muista. En ole KOSKAAN tiennyt mitenkä aloittaa ja mistä.
Mini J:n ja Polskijan kohdalla en ole koskaan tarjonnut pulloa, siis muutamaa hassua kertaa lukuun ottamatta, joten vellejä en ole edes miettinyt. J taas sai velliä 2 kuukautta vanhana ja sillä jatkettiin piiiiiitkään. Ei kukaan espanjassa tullut sanomaan että mitä pitää antaa tai jos sanotiin mieheni unohti kertoa. Olen antanut lapsilleni siis mitä mieli on tehnyt, tietysti maalaisjärjellä, en ensimmäisenä anna ananasta tai kiiwiä, joille itsekkin olen allerginen tai jogurttia suoraan purkista. Joskus kaipaisin apua, mutta en uskalla kysyä. Neuvola on joskus pahin paikka, siellä kun oletetaan et kyllähän sää nää nyt tiedät, niinpä, Kaikkea ei voi aina tietää ehkä ne joskus unohtaakin. Ehkä.

Eli en kolmen lapsen äitinä oikein tiedä mitään.

torstai 2. joulukuuta 2010

3kk

Kaikkea on taas tapahtunut, niin Polskijalle kuin Mamallekkin. Mama poltti oikean käden sormensa niin tyylikkäästi että lauseiden aikaan saaminen on ollut tuskaa, samoin Polskijan hoitaminen. Nyt sormet taas kesävät kosketusta ja iho kuorii pois!

Polskija taas on saavuttanut kunnioitettavan 3kk iän ja sen myötä neuvolakin muisti poikaa ihan oikein 3 eri rokotteella! Alkuun ajattelin että siinähän ne menvät kaiken muun ohella, kunnes ennen pistosten laittoa rupesin miettimään että mitenkä se noin pieni ihminen kestää koko touhun ja aineet sisällään. No eipä kestänyt. Illalla nousi korkea kuume ja poika makasi sylissä aivan voimattomana. Edes pientä hymyä ei saatu aikaiseksi vaikka mitä kivaa koitettiin tehdä.
Seuraavan päivänä kuume jatkui ja sekaan tuli tyytymättömyys, sehän vasta hauskaa olikin, kun mikään ei ollut kivaa. Mamakin jo lateli ärrä päitä kun poika vain huusi. Unet ovat jääneet vähälle ja Mama on ensimmäistä kertaa nukkunut sohvalla puolet yöstä vauva sylissä. Äiti on siis paras paikka nukkua!

Kolmen kuukauden aikana on Polskijasta toki tullut ihan eri poika kun synnytys salista lähtiessä poika oli. Nyt hymyillään miltei koko ajan ja välillä nauretaankin ääneen, kunhan joku hieman hölmöilee. Polskijan lempi kaveri on sideharso joka pitää olla kädessä koko ajan, toisaalta saan kiittää siitä itseäni, itseppä sitä olen tyrkyttänyt. Mutta sideharso on huippu juttu kun on tylsää, sen alle mennään piiloon ja sitä voidaan hieman suuhunkin laittaa. Toiseksi paras juttu on jonkun sormet. Polskija tuijottaa niitä pitkään ja koittaa osua omalla kädellään niin että saa sormesta kiinni, yleensä se sormi missä on sormus on ihan paras!
Sormet muutenkin ovat parhaita, niistä pidetään kiinni kun väsyttää ja kun maidotellaan, jopa niin parhaita että sideharsokin jää ihan toiseksi!

Kehitystä on sen verran että poika saa itsensä kyljelleen, mutta siitä ei mennä minnekkään! Lisäksi istuminen olisi ihan huippua! Polskija pänekää itseään eteen päin sylissä kunnes on istuvassa asennossa. Eipä tainnut poika tietää että istumaan opetellaan vasta useamman kuukauden päästä!


keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Äiti

Olen äiti, olen tärkeä ja haluttu. Olen rakas ja joskus hieman ärsyttävä ja tyhmäkin. Äidille voi kiukutella ja käyttäytyä tyhmästi, äiti rakastaa silti.
Joskus äitikin kyllä väsyy, se ei jaksa sanoa mitään ja istuu vain paikallaan. Joskus äiti on kiukkuinen, se ei pidä mistään mitä lapsi tekee ja kieltää paljon.
Joskus äitikin tarvitsee omaa aikaa, joskus riittää että voi käydä yksin vessassa tai suihkussa, joskus olisi hyvä saada edes muutama tunti omaa aikaa, silloin äiti jaksaisi taas.

Joskus lapset sairastuvat ja äiti hoitaa, pitää sylissä ja silittelee uneen. Äiti herää yöllä rauhoittelemaan kuumeisia lapsia. Äiti tuo juotavaa ja juttelee hiljaa.
Äiti kun sairastuu, kuka hoitaa häntä? Kuka vie kuumeiset pahat unet pois ja silittää uneen?
Äidin pitäisi jaksaa kipeänäkin, joskus olisi hyvä ettei äidit sairastusi ollenkaan, niin paljon heitä tarvitaan.
Pienikin asia voi sekoittaa paljon. Päänsärky tai palaneet sormet vaikeuttavat äidin touhuja.
Kun sormissa on toisen asteen palovammat ja pitäisi imettää tai pestä vauvaa, auttaa isompia lapsia askarteluissa tai pestä ihan vain omia hiuksia, huomaa että pieni asia hankaloittaa kaikkea. Mitä se olisikaan jos äiti sairastuisi pahasti?

Olen halunnut olla äiti enemmän kuin mitään, odotin sitä nuoresta tytöstä lähtien. Halusin olla jotakin jossa minua tarvitaan ja minua rakastetaan. Halusin rakastaa itse niin että sydän pakahtuu. Olen äiti koska lapseni pienetkin asiat saavat sydämeni pakahtumaan rakkaudesta.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Vauvan tärkeä uni.

Vauvat nukkuvat paljon, varsinkin vastasyntyneet, jotka nukkuvat suurimman osan päivästä. Olen viime aikoina miettinyt että mikä on vastasyntyneen raja? Siis koska vauva ei ole enää vastasyntynyt? Toiset kun puhuvat newborneista vielä kun vauva on 6kk. Koska olen asiaa ajatellut aika paljon olen tullut siihen tulokseen että vastasyntynyt on siihen asti kunnes puhutaan vauvan iästä kuukausina. Eli sen mukaan polskija ei ole vastasyntyt joten ei myöskään nuku suurinta osaa päivästä. Kolmen kuukauden iässä kai pitäisi jaksaa olla enemmän ja enemmän hereillä. Unikin muuttuu tuossa iässä paljon. Polskijalla on montaa erillaista unta, tai ainakin tapaa nukkua.

1. Yö nukkuminen. Joka on yllättävää kyllä melko helppoa, nukahdetaan Maman tai isän syliin josta siirretään omaan sänkyyn viltin kanssa. Siellä nukutaan vaihtelevasti 4-6 yhtenäisiä unia koko yön. Unille mennään yleensä klo 23 mennessä ja yö on ohi klo 10. Yöllä syömisen jälkeen nukahdetaan hienosti itse omaan sänkyyn.

2. Kiukku uni. Väsy rupeaa kiukuttamaan niin paljon että ei suostuta nukahtamaan vaan itketään ääni väsyneeksi vaikka kuinka siliteltäisiin, heijattaisiin ja autettaisiin uneen. Vähintään 30 min huutelun jälkeen tulee äkki hiljaisuus ja polskija tuhisee onnellisesti, tosin hieman katkonaisesti itkusta johtuen. Kiukkun jälkeen unta tulee max tunnin verran

3. Uni vaunuissa. Yleensä siinä vaiheessa kun polskija päivällä osoittaa väsymyksen merkkejä, mutta ei nukahda Mama pukee polskijan ulkovaatteisiin, ja nostaa vaunuihin, siihen ei vielä nukahdeta. Kun Polskija vetää ensimmäisen kerran ulkoilmaa keuhkoihinsa on poika jo unten mailla. Vaunuissa nukutaan 2-3 tuntiin.

4. Tissi uni. Nälkä muuttuu uneksi. Tissin viereen on nukahdettu jo vauvasta lähtien, nyt tissiä pitää pitää suussa myös unen aikana, maitoa ei selkeästi tule kun ei polskija niele, mutta koitappa vain ottaa tissi pois, siihen herätään, eli turha yrittää mitään. Tissi unia nukutaan yleensä illalla klo 19 tietämillä.

Minkälaista unta vain, se on tärkeää.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Mitenkäs on?

Olen kuullut nämä 2kk ja 2 viikkoa, mitä polskija on ulkomaailmassa ollut, että kylläpä se näyttää niin pikku J:ltä! Toiset sanoo että J ja pikku J on niin saman näköisiä joten mini J:kin on niin kuin kolmas marja! Itse ihmettelen asiaa kovin, miten niin? Mistä kohtaa ne on saman näköisiä?

Miltäs nyt näyttää? Ovatko ne kuin kolme marjaa?

"J"


"Pikku J"


"Mini J"


Ihan on eri poikia eikö? Myönnän että tottakai heissä on jotakin samaa näköä, mutta ei kyllä niitä kaksosiksi, tai kolmosiksi voisi ajatella. Se mikä heissä on samaa on silmät, itsekkin olen sitä mieltä. Lisäksi olen sitä mieltä että mini J->polskija omaa kaikista vahvimmat piirteet.

Tehdään nyt vielä niin, koska kaikkihan vertaavat poikia tällä hetkellä, ei 2kk iässä otetuista kuvista että mitäs mieltä olette näistä?

"J"

"pikku J"
Mitenkäs nyt? Vesittyykö minun ajatukseni poikien erillaisuudesta? Ovatko he kovin saman näköisiä? Mielestäni J on "nätti poika" tyttöjen kiiltokuva poika ja pikku J vähän karumpi tyyppi, sellainen miehekkäämpi tapaus. Mini J taas on hyvin voimakas piirteinen ja varmasti sen vuoksi selkeästi erottuva. Sekoitan vielä pakkaa miehen pojan kuvalla, onko kenessäkään samaa näköä kuin hänessä? Mielestäni J on suomalainen kopio hänestä.


Miten lie asia onkaan, mutta uskon että jouduin useita kertoja vielä miettimään asiaa.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Äitiyden iloja

Äitinä saa pestä paljon pyykkiä, sitä tulee monta kertaa päivässä lisää ja pyykkikone jyllää taukoamatta, onneksi sitä pääsee näkemään oman kätensä työn. Kun valkoinen body muuttuu kakan keltaisesta puhtaan valkoiseksi voi olla taas tyytyväinen itseensä, tyytyväinen että onnistui!

Iltaisin kun vauva on itkenyt vähintään tunnin sylissäsi ja on lopulta nukahtanut ja tuhisee pienenä käärönä peiton alla siinä käsiesi varassa, voit rauhassa ihmetellä sitä pientä ihmettä jonka olet saanut aikaiseksi.

Kun vauva ei viihdy missään muualla, edes unien ajan, kuin sylissäsi voit vain ihailla jääkaapin antimia nälän yllättäessä ja kun päätät käydä vaa´alla huomaat taas kilon pudonneen, voit vain kiittää vauvaa jonka ansiosta tämäkin oli mahdollista.

Vähintään kerran päivässä pääset ulos kävelylle useaksi tunniksi koska vauva ei nukahda muualle kuin vaunuihin. Raitista ilmaa ja kuntoilua, jotta vauva nukkuisi hetken.

Joskus vauva puklaa päällesi jo kymmenen kerran ja päätät mennä pesulle, onneksi vauva pitää sinulle seuraa sitterissä kylppärin lattialla, muuten voisi tuntua yksinäiseltä!

Kun vaihdat vaatteesi jo toisen kerran samana päivänä, koska vauva kerkesi pissaamaan päällesi, saat vauvan silmiin asti ylettyvän hymyn häneltä, et enää muistakkaan monetko vaatteet sitä vielä voi mennä pesuun.

Koska olet äiti, saat herätä yöllä useita kertoja ihailemaan vauvan kanssa juuri satanutta valkoista lunta kun se kimaltelee katulamppujen valossa. Saat jakaa tuon kauniin hetken pienen lapsesi kanssa.

Äitinä on hetkiä jolloin tahtoisi vain olla yksin suihkussa, tai nukkua tunnin yksin, syödä lautasensa kerralla tyhjäksi tai seistä vaikka vain rappu käytävässä 10 minuuttia yksin. Jokaisesta hetkestä pystyy kuitenkin nauttimaan, jokaisesta tunnista kun vauva kitkee kasvot punaisina ja selkä kaarella ja kun lapsi lopulta nukahtaa syliisi, sen jälkeen vähintään katsoo lastaan ja silmiin nousee kyyneleet tuon pienen suloisen ihmisen olemassa olosta.

Vaikka koko sinun ja vauvan vaatekaappi tyhjenisi pyykkikoriin saman päivän aikana, vauvan hymy saa koko asian unohtumaan, vaikka tiedät että pyykinpesu aine on loppu ja pitäisi pukea vauva kaupassa käyntiä varten ja voi sitä itku konserttia mikä siitä seuraa!
Vauvan hymyllä jaksaa ihmeen paljon!

tiistai 2. marraskuuta 2010

Onko jotakin hukassa?

Kyllä, todellakin on ja arvatkaa mikä? Tärkeät lantiopohjan lihakset. Uskokaa vain mutta on noloa olla lääkärissä joka käskee käyttää niitä lihaksia ja sanoo ettei täällä tosiaan ole mitään. Mitä? Miten niin mitään? Olenhan juuri pari kuukautta sitten saanut polskijan ulos osaltaan niiden lihasten avulla, mihin ne nyt sitten ovat kadonneet?
Ei kuulemma minnekkään, niillä ei ole vain voimaa! No se nyt oli tiedossa jos niitä ei harjoita. Se kun on helppo unohtaa, en edes oikeastaan tiedä mitenkä niitä pitäisi harjoittaa, joten sainhan siihenkin nyt sitten ohjeet, ja yllätävää olikin se että pelkät vatsalihaksetkin jo harjoittavat noita kadoksissa olevia lihaksiani. Toki lääkäri käski etsiä nuo lihakset käyttäen "karttaa", eli yksinkertaisesti kokeilemalla missä ihmeessä ne ovat.

Koska niitä lihaksia ei löytynyt saankin aloittaa harjoittelun tasolta nolla, eli ilmeisesti lääkärin ilmeestä päätellen luusereiden tasolta. Lääkäri käski mennä selälleen sängylle ja harjoittaa niitä lihaksia kunhan sieltä kartalta on lihakset löytyneet; eli puristaa lantionpohjan lihaksia noin 5 sekuntia tai ainakin yrittää kymmenen kertaa peräkkäin ja tämän jälkeen pari-kolme kertaa 10-15 sekunnin kestävyys puristusta. Touhu voi olla alkuun aika rankkaa, koska niitä lihaksia ei ole. Tämä setti pitäisi tehdä kolmisen kertaa päivässä.
Kun tämä homma on hallussa ja lihakset ovat löytynyeet ja ne jopa hieman toimivatkin päästään sitten jo tasolle yksi. Nyt pitäisi sitten tehdä puristuksia istualleen tai/ja seisaaltaan, on kuulemma paljon paljon hankalampaa kuin makuultaan. Nyt vaan pitäisi jaksaa puristaa edes 6 sekuntia mutta 8 olisi kuulemma parempi, ja niitä pitäisi pystyä tekemään max 25 kertaa ja tietenkin ne kestävyys puristukset, 20-30 sekuntia kestäviä. Epäilen etten koskaan tule pystymään tuohon, jos ne lihakset nyt jostakin edes löytyvät!
Taso kaksi onkin sitten sitä että teet puristuksia kun aivastat, tai hengität (jota teet tietysti koko ajan) tai kun istut tuolille ja nouset siitä. Ja kaiken tämän jälkeen lihakset pitäisi toimia automaattisesti. Harjoittelua tähän pitäisi olla takana kolmisen kuukautta ja sen pitäisi olla joka päiväistä. Tiedossa on siis oikeastaan aika pitkät 3kk, itse kun olen niin äärettömän huono harjoittamaan mitään. Eli paljon tässä olen itseltäni vaatimassa kun tähän olen lähdössä, mutta tosiaalta ehkä joskus kiitän itseäni siitä että sen tein, eipä tule vastaan pissan karkailua ja ehkä se mieskin joskus kiittää, tiedättehän!

Huippua koko touhussa on se että jossakin päin intternettiä väitetään tämän jopa litistävän vatsan seutua, joka tietenkin on tervetullutta kolmen lapsen jälkeen, kun vatsa ei enää ole sama kuin 15-vuotiaana! Innolla jään tätä odottelemaan ja toivon että ehkä joskus voin jälkitarkastuksessa tulevaisuudessa saada lääkärin hämmentymään hyvistä lantionpohjan lihaksistani! (Juu juu, ainakin yksi vielä joskus....)

tiistai 26. lokakuuta 2010

Mitä kaikkea on tapahtunut?

Polskija on viime aikoina päästänyt mamaa kirjoittelemaan koneelle hyvin vähän, tuo kun on oppinut että voi hieman kitistä kun en häntä katso, niin aivan varmasti saa silloin huomiota. Ilmiö on aika hauska. Koska istun sohvalla koneen kanssa, joka on siis käsinojalla ja poika on selkä reisiini tuettuna puoliistuvassa asennossa koska pidän jalkojani pöydän reunalla, joten polskija näkee koko ajan kasvoni. Olin sitten tietokoneella tai katsoin telkkarista jotakin ja hän päättää että nytpäs mulla onkin tylsää, äitin pitää leikittää minua juuri nyt! Hieman kun kitisee ja päästelee ääniä joista huomaa ettei ole kivaa äiti rupeaa taas höpöttämään ja mitä, poika on tällöin yhtä hymyä. Hymy ylttyy korviin asti ja silmiin syttyy tähdet!
Polskijasta on siis tullut jo ovela, mama ei voi siis kirjoittaa kuin lyhyitä lauseita koneella, en siis usein ole päässyt kirjoittelemaan mitään, pahoittelen sitä.

Kohta polskija on siis 2kk ja kaikkea mahdollista on tapahtunut tässä pienessä ajassa.
Poika tuntuu edelleen vauvalta, mutta pientä edistystä on nähtävissä kuten voi huomata. Polskija kaipaa jo selkeästi seuraa ja se joka sitä antaa saa palkinnoksi suuria hymyjä jotka saa pienen miehen silmät säkenöimään ja äidin silmiin kyyneleet jonkinlaisesta onnesta.

Kahden kuukauden aikana on nyt viimein havaittavissa Polskijalla jonkinlaista rytmiä. Alkuunhan se oli ihan mitä vain, nukutaan silloin ja tällöin ja yöllä katseltiin usein tv:tä kunnes ohjelmia ei enää tullut tai laitettiin jo DVD pyörimään ja päivällä tietysti vedeltiin sikeitä. Pikku hiljaa yöt ovat onneksi tasaantuneet ja nyt voin jo 5 yön jälkeen sanoa että Polskija herää yöllä 2-3 kertaa. Nyt kun sanon asian ääneen yöt tietenkin muuttuvat sekaviksi ja niin että poika herää joka tunti, joka on edelleen muistissa eikä ihan niin kivaa.
Polskija nukahtaa ennen klo 23 ja herää neljän-viiden välillä ja taas kuuden-seitsemän välillä, joskus sinne mahtuu vielä yksi herääminen johonkin väliin. Ja uskotte varmasti, minä kiitän!
On ihanaa saada nukkua rauhassa, on ihanaa olla hereillä kun aivot toimivat eikä yö ole ollut sekava kaikkien unien kanssa. Minä kun näen paljon unia, joka kerta kun nukahdan näen unta. Samana yönä olen nähnyt unta jossa veljeni on kuollut, mummuni on kuollut, siskoni työpaikalla harrastetaan vain seksiä, lapseni ajavat polkupyörällä ja olen saanut tytön joka on isompi kuin polskija vaikka on vasta syntynyt. Tuollaisten unien jälkeen en aina päivällä tiedä onko se mummu oikeasti kuollut tai se veli, kaikki kun tuntuu niin todelta. Odottelen päivän että joku soittaa että näin on todella tapahtunut. Päivätkin menevät siis unessa.
On siis ihanaa kun yöllä herää vain muutaman kerran, sitä pysyy jopa järjissään!

Polskija on nyt myös oppinut nauramaan, naurun eteen saa tehdä vielä paljon töitä, mutta kyllä se sieltä tulee. Suukot ovat ne kaikkein paras juttu. Isoja suukkoja ja muiskautuksen ääniä poskille paljon pienellä aikaa saa pienen ihmisen nauramaan ja lopulta aikaiseksi hikan, isoimman isoveljen kanssa samalla tavalla. Molempia siis hikottaa kun heitä naurataa paljon ja sepäs vasta naurataa lisää!

Siinnäpä oikeastaan ne kahden kuukauden jutut, lisää odotellessa!


torstai 21. lokakuuta 2010

Äidin ajatuksia

Olen viime päivinä kärsinyt jostakin, en osaa oikein sanoa että mistä.
Useimmiten iltaisin nukkumaan mennessä en saa unta ja ajatukset juoksevat, tunnen että nyt ei ole mitään odotettavaa, tunnen tyhjyyttä.

Miksi siis tunnen ettei mitään ole odotettavana? Odotin kauheasti Polskijaa ja odotin sitä päivää kun poika syntyy, odotin ristiäisiä ja nyt niiden jälkeen en tiedä mitä odottaa? Onko tämä vain kisa väsymystä? Isojen suoritusten jälkeistä palautumista vai sitä että ei osaa olla ilman mitään suurta odotettavaa? Tiedän että on kaikkea, vanhimman poikani 5 vuotis syntymäpäivät parin viikon päästä, polskijan ensimmäiset hampaat, kääntyminen, konttaaminen, kävely ja sana. Onko ne minulle vain arkipäivää kun se on jo kahteen kertaa koettu? Ihan yhtä ihania ne tulevat olemaan ja täynnä riemua kun Polskija nuo saa aikaiseksi, mutta silti?

Eilen mietin sitä että joku päivä en ole täällä enää, en ole halaamassa lapsiani ja viemässä pois heidän murheensa. En ole suukottamassa poskelle ja kertomassa että rakastan. En istu sängyn vierellä ja silitä nukkuvaa poskea. Ja tiedättekö, se on kamalaa. Se on niin kamalaa että pelkään sitä enemmän ja enemmän. En tahdo kuolla sitten joskus. En tahdo ajatella sitä enempää ja koitan saada jotakin muuta ajateltavaa, mutta en saa. Ajatus juoksee siihen kun en ole olemassa ja se saa kädet tärisemään ja näen vain mustaa edessäni. Kamalaa etten ole enää olemassa lapsilleni, sitten joskus, vaikka olisivatkin 65-vuotiaita isoisiä itse. Minun rakkaat lapseni, minulle niin tärkeät pikku prinssit.

Samalla mietin niitä hetkiä kun olen komentanut heitä ja ollut heille vihainen, kuinka tyhmää se on. Aikaa on niin vähän, vaikka sitä on paljon ja minä kulutan sitä olemalla vihainen ja kiukkuinen. Koska sitä olen, nykyään onneksi jo hieman vähemmän. Miten sitä unohtaa sen kun vauvana lasta katsoo ja sanoo itselleen että en sitten ole sinulle tyhmistä kiukkuinen ja sitten huomaat että juuri sitä olet. Tunnen huonoa omatuntoa vanhimman kanssa, juuri noin katsoin häntä ja ajattelin. Hän oli minulle niin suurta ja tärkeää jo ennen syntymäänsä ja nyt voin saada hänet itkemään kun en pidä siitä mitenkä hän käyttäytyy. Ja lopulta se olen minä joka sängyssä nukkumaan mentäessä itkee sitä mitä on tehnyt tai itkee hänen sänkynsä vieressä silittäen poskesta ja hiuksista ja hiljaa pyytää anteeksi päivän omia tyhmyyksiäni.

Tiedän että komentamalla pidetään rajoja, mutta iltaisin se kaikki tuntuu niin vaikealta. Vasta hetki sitten olin itse lapsi, joskus ajattelen että olen vieläkin. Olenko oikeasti kykenevä kasvattamaan kolmea lasta? Teenkö asioita oikein? Onko se niin kamalaa jos joskus mokaa?
Jos joskus menee oven toiselle puolelle itkemään kiukkuaan pois, kunhan sieltä tulee takaisin ja kertoo miksi näin. Olenko hyvä äiti?

Eniten pelkään sitä että pojat kasvavat aikuisiksi ja vihaavat minua. Tyhmää tiedän, mutta valitettavasti ympärilläni on niin paljon vihaa ja suuttumusta omiin vanhempiinsa että pelko sen sattumisesta myös omalle kohdalle on suuri. Itse en vihaa omia vanhempiani, en tunne mitään negatiivista tunnetta heistä ketään kohtaan, vaikka asioita on tapahtunut. Ja todella heistä ketään. Minulla on kaksi isää ja äiti. Vaikka kuinka toisen puolen suku ei asiasta pitäisikään että kutsun äitini miestä isäksi, sitä hän on minulle ihan yhtä paljon kuin oma isäni.

Katsoin kerran telkkarista ohjelmaa jossa lapsi pilaa elämänsä asialla joka varmasti lopulta vie hänet kuolemaan. Pelkään että omat lapseni tai joku heistä tekee samoin, enkä voi häntä pelastaa. Ihan yhtälailla pelkään että aamulla kun herään joku heistä on kuollut. Se pelko on ollut aina jossakin tuolla takaraivossa ja se pelko saa minut yöllä tarkistamaan ovatko he lämpöisiä jos en kuule heidän hengittävän. Onneksi tästä olen päässyt jo hieman irti, en mene joka yö, enkä ehkä joka viikkokaan. Ainoastaan ennen kuin menen nukkumaan. Polskijaa kyllä tarkistelen, ainakin silloin kun poika on nukkunut enemmän kuin yleensä kerralla. Pelkäänkö siis että hän kuolee kätky kuolemaan? Sitä olen pelännyt jokaisen kohdalla.

Miksi pitää olla pelkoja? Miksi minä olen niitä täynnä? Kertooko se rakkaudesta?
Kuka osaisi vastata?

Sain eilen viestin äidiltäni jossa hän sanoi unohtaneensa sanoa kuinka mahtava äiti olen lapsilleni.
Kiitos äiti!

lauantai 16. lokakuuta 2010

Tutti vai ei?

Siinähän se tärkein. Olemme käyneet miehen kanssa hienoista vääntöä annetaanko polskijalle tuttia vai ei. Sairaalassa poika muutaman kerran sai tutin suuhunsa, mutta kovin huonosti se siellä pysyi, apuna oli pipetillinen namia, glukoosia siis oletan. Namin ansiosta tutti pysyi tiukastikkin suukussa niinä hetkinä kun tuntui ilkeältä. Niistä en olekkaan tänne vielä kertonut, mutta palataan siihen vielä joku toinen kerta.
Tuttia en kuitenkaan sairaalassakaan tarjonnut kun ei kerta suuhun jäänyt, kotona sitä ei myöskään ole tarjottu minun toimestani, miehen toimesta kylläkin.
En ole mitenkään tutti vastainen, yleensä meidän lapsilla on nähty tutti suussa tuonne alle kaksi vuotiaaksi, nyt on kyllä niin että joudun asiaa paremmin miettimään.
Polskija kun ei tykkää koko kapistuksesta yhtään, se saa yökkäämään ja se saa aikaiseksi inhon ilmeitä ja jopa piehenehköä pään pois kääntämistä. Mikä äidistä on ihan mielettömän upeaa, ei tutin kaipuuta. Iltaisin on kuitenkin ruvennut kuulumaan väsyneenä maiskutusta ja pienen tutkailun jälkeen pienen miehen käsi löytyy suun tietämiltä, väliin käsi on niin tiukasti että saa hieman taistella että käden saa edes sentin päähän pienistä huulista.

Eli nyt olen joutunut käymään taistoa siitä annanko periksi ja etsin jostakin tutin joka sinne suuhun jäisi, jolloin vältyttäisiin tulevalta ongelmalta, eli käden syömiseltä, joka ehkä saattaa muovautua peukalon syömiseksi ja siitä vieroittaminen tulee olemaan hankalaa, peukku kun on pääsääntöisesti aina mukana.
Vai uskonko että tuo käden imeskely on vain ohi menevä villitys ja annan tuttien olla kaupassa?

Myönnän että jälkimmäinen vaihtoehto on ykkös valintani ja mieskin jo on siihen asennoitunut, tuttia ei ole enää koittanut pojalle antaa, tuskin tuo edes tietää missä se yksi ja ainut tutti on tällä hetkellä, minä tiedän. ps. se on toki olemassa, mutta "piilossa", tosin ei kovin hyvässä.

Tutti asiaa lupasin miettiä jos itse muutun polskijan tutiksi, jota on jo hieman havaittavissa, tissi on tällä hetkellä muutaman kerran päivässä oiva nukahtamisen väline, tosin läheisyys ja lapselle tärkeäksi itsensä huomaaminen saa asian unohtumaan tai lähinnä olemaan tekemättä asiasta kovin isoa numeroa, poika kuitenkin nukahtaa ilman tissiä ihan yhtälailla.

Eli siis kumpi ja kampi, toinen tulee voittamaan!

lauantai 9. lokakuuta 2010

Kaste


Joku sanoisi että kaste juhlan järjestäminen on helppoa. Varmasti se onkin, soitat vain leipomoon ja tilaat kakut ja muut tarjottavat tai tilaat tarjoilut pitopalvelusta. Valitettavasti kun olen täydellisyyden tavoittelija, juhlien kuin juhlien järjestäminen ei ole helppoa, kaste juhlan vielä vähemmän. Koska olen ammatiltani ravintola kokki ja työtäni, josta nyt luonnollisesti olen äitiyslomalla, juhlavastaavuus, tekee järjestelyiden huolehtimisesta vielä hankalampaa. On vaikea päättää tarjoiluja ja miettiä juhlan etenemistä.Toisaalta taas en tee juhlaa meille itsellemme vaan muille, mutta kuitenkin tahdon sellaista mitä on mukava muistella vielä jälki käteenkin, varsinkin siellä keinus tuolissa kiikkuessa, koska joku päivä teen aivan varmasti niin.
Kaste juhlan tarjoiluita olen miettinyt jo aivan ensimmäisil
tä raskaus viikoiltani, ja ne ovat muuttuneet pitkin raskautta. Jossain vaiheessa olisin tahtonut jopa kaste toimituksen ulkona rannalla ruskaisten puiden katveessa, jep, lokakuussa varmasti voikin kastaa lapsen ulkona, ehkä ei. Joskus siis mieleni karkailee turhan paljon ja halut ovat jotakin muuta kuin todellisuus antaa myötä.

Tällä kertaa perjantaina ennen juhlaa kävin kaupassa, enkä todellakaan tiennyt puoliakaan siitä mitä pitäisi ostaa, koska en saanut päätettyä sitä mitä teen.
Kärryyn tipahteli siis aineksia summassa, tai ainakin melkein. Onneksi kuitenkin kun sunnuntaina aloitin tarjottavien viimeistelyn ja joidenkin valmistuksen ostoksistani sai kasattua riittävät tarjoilut.

Tarjolla meillä olis vuohenjuustosalaattia mansikoilla ja kirsikkatomaateilla, maalaissalaattia kanalla, ceasar-salaatinkastiketta (jota rakastan!), juustoi
sia lihapullia, sekä juustokierteitä. Juomina meillä tarjottiin viiniä, joka jakaa aivan varmasti mielipiteitä. Itse ajattelen niin että viini tekee juhlasta niin sanotusti koreamman ja juhlavan tunteen enemmän kuin maito. Maitoakin toki oli tarjolla. Joka tapauksessa toisten mielestä juhlissa ei tule tarjota alkoholia jos juhla kalu ei sitä voi juoda. Niin tai näin meillä sitä oli ja kukaan ei pahaa sanaa asiasta sanonut.
Tarjolla oli siis Sangre de toron rose ja jokin riesling saksasta jota en muista, mutta jota itsekkin hieman maustoin ja pidin. Tiedän tiedän, imetän joten ei viinaa..
Makeina tarjottavina oli kahvin ja teen kanssa suklaa kuorrutteisia juustokakku paloja, sekä suklaa-aprikoosi-vanilia mousse kakku jonka koristeena oli nu
kkuva vauva. Lapsille oli tietenkin mehua ja limsaa ja hieman nameja.


Kaste juhla on jokaiselle merkitykseltään erilainen. Itse en ole mitenkään kovin uskonnollinen, mieheni ei kuulu kirkkoon (tai koittaa väittää niin, mutta on kuitenkin kastettu katoliseen uskoon, eikä ole siitä eronnut). Kaste kuitenkin oli minulle se luonnollinen valinta, ihan yhtälailla kuin lapsemme tuleva rippi koulu tulevaisuudessa.
Sen verran kuitenkin olen ei niin uskonnollinen että meillä ei jeesus lauluja lauleta kaste toimituksessa. Ja tämähän meinasi aiheuttaa aikamoista pään vaivaa. On vaikea löytää lauluja joissa ei lauleta jeesuksesta vaan enkeleistä joista meillä on ollut tapana laulaa näissä toimituksissa. Aikaisemmin meillä on laulettu mm. Mikko Alatalon suojelus enkeli, se perinteinen suojelus enkeli (maan korvessa..), Tahtoisin toivoa sinulle, sekä nyt mä laulan sulle lapseni. Uuden laulun miettiminen ja varsinkin sen että sen osa
isi laulaa tuotti vaikeuksia, joten päädyin etsimään laulun jonka voi soittaa cd-soittimella.
Kaste toimituksemme alkoi siis cd:ltä laululla;

Sydäntä lähellä.

Kun sade lyö ikkunaa vasten
ja ulkona hämärtää,
on valveilla enkeli lasten.
Hän suojellen valvomaan jää.

Kun ilta on pimeimmillään,
kuu pilven taa piiloutuu,
ja uni ei saapuisi millään,
hän luoksesi laskeutuu.

Ja jämärään hiljaisuuteen
hän rauhaansa hengittää.
Hän laskeutuu levottomuuteen.
Hän vierelle valvomaan jää.

Niin lähellä taivas on maata,
niin lähellä sydän lyö.
Ei enkeli uupua saata.
Niin lämmin on ilta ja yö.

Toimituksen suoritti tuttu pappimme, joka on kastannut keskimmäisen poikamme. Hän puhui osan espanjaksi jotta miehenikin ymmärtäisi jotakin siitä mitä tapahtuu, mikä taas on minusta ihanaa, koska lapsemme tulee olemaan kahden maan kansalainen.

Hankalin kohta koko toimituksessa oli se että piti sanoa ääneen lapsen nimi, viimeksi sain nimen sanottua ja ääni murtui viimeisellä tavulla, jotenkin se on vain itselleni, uskokaa pois, hyvin tunteellinen hetki. Tällä kertaa sain nimen sanottua mielestäni hienosti, niiskuttelin sitten itsekseni ja nieleskelin kyyneliä. Poika oli kovin rauhallinen kasteen ajan, hieman ilmoitteli että on osana juhlaa, mutta ei itkenyt. Itse kuuntelin toimituksen aikana kun pappi lausui pojan nimeä että apua osaako sitä ikinä sanoa polskijaa sillä nimellä? Ja tuliko sitä valittua oikea nimi lapselleen.

Kutsuimme suuren määrä ihmisiä juhlaan, koska kun kerran juhlitaan haluan juhlia suurella porukalla, luonnollisesti kaikki eivät päässeet, mutta mukavasti meitä kuitenkin paikalla oli. Kutsuna meillä oli tumman sininen helmiäishohtoinen kortti johon "painoin" pienet käden jäljet valkoisella kimaltelevalla jauheella ja kortin taitteessa meni sininen nauha valkoisin palloin. Sisällä oli teksti;

"Matkasi haikara pitkän matkan, nokassaan kantoi pienen elämän. Syksyn sateissa, pimenevissä öissä, laski luoksemme pienen käärön. Mutkasta villaisen peiton tuhisi pieni sini silmä. Silmät ihmeissään meitä katsoi, taisi todeta; nyt olen tässä. Yön hetkinä tuli osaksi meitä. Pieni poikamme on kulkenut alkumatkansa nimeä vailla, 3.10 klo 14.00 poikamme kaste juhlassa ____________ on nimi hänelle valmiina."




Jeiden Olive Benjamin


sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Nytkö jo murrosikä?

Polskijaan on viime aikoina iskenyt jotakin kummallista, eli akne.
Tiedän toki ettei se ihan oikeasti ole omituista tai muutenkaan kummallista että vauvan iholle tulee näppylöitä, se on itseasiassa selkiö että niitä tulee. Ihmettelisin jos ei olisi tullut.
Punaisia pieniä näppyjä on ollut jo aikaisemminkin pojan reippaan 3 viikon elin jakson aikana. Näpyt ovat tulleet poskille, leukaan ja otsalle. Niitä on ollut muutamia siellä täällä, eikä niistä sen enempää silloin, ne kun hävisivät jopa samana päivänä, tai niitä ilmestyi uuteen paikkaan ja hävisivät taas. Jossakin kohtaa iho oli jo taas täysin puhdas ja ihanan vauvan pehmeä.

Niin oli siis jossakin vaiheessa, ei kyllä ole enää. Näppyjä on vieri vieressä joka suunnassa pojan päätä, niitä on jopa päänahassa ja kaulassa, sekä rintakehässä että selässä. Ne ovat kovin punaisia ja suurin osa valkopäisiä. Pojalle on iskenyt ilmiselvä murkku ikä! Johan iltaisin oleva huutelukin sen kertoo. Mamalla on vaikeuksia olla painamatta niitä pois. Niin kun ei pitäisi tehdä. Näpyt hävivät edelleen itsekseen nopeaan tahtiin, mutta ilmestyvät jälleen nopeaan tahtiin juuri kun ihailet että nyt saadaan taas pehmeä poskinen poika. Ihan turha luulo.

En tiedä häiritseekö näpyt poikaa, iltainen huuto kun alkoi niiden tultua ja poika haroo kasvojaan käsillään huutaessaan. Minua ne ainakin häiritsevät, myönnän. Sormiani syhyää todellakin auttaa poikaa pääsemään niistä eroon nopeammin, koska aivoni sanovat että ne kutittavat poikaa kovin. Silittelen pojan päätä paljon jotta kutina edes loppuisi, jos ne edes saavat ihon kutiamaan? Muutamia todella isoja olen painanut pois varovaisesti hiusten seasta ja niistähän tulee ulos jotakin mädän tapaista. Joten osaatte kuvitella että poika tarvitsee pesua joka päivä, tai ainakin joka toinen. Eli tässäkin taas selkeä murrosiän merkki.
Näpyistä johtuen tulee tosiaan hienoinen tuoksu, joka ei ole pahin mahdollinen mutta ei ihan mukavinkaan. Olisi ihanaa saada pahimmat näpyt pois ennen uutta viikonloppua, jotta polskija olisi edustavimmillaan kastejuhlassaan ensi sunnuntaina. Toivoa voi ja silloin nähdään mitenkä käy!

Näpythän ovat hormooni näppylöitä ja ihan oikealta nimeltään lääkäritkin kutsuvat vauva akneksi. Minun ennen synnytystä muuttuneet hormoonit jotka ovat siis ollut osana polskijaa sisävesialtaassa aiheuttavat nuo näpyt. Hormoonieni poistuminen puhdistaa lopulta pojan ihon.
Näppyjä ei tosiaan pitäisi puristella pois, niitä ei pidä rasvata, koska se saattaa pahentaa näppyjä ja niiden määrää. Pitäisi riittää että kasvoja pyyhkii veteen kastetulla vanulapulla tai pesupyyhkeellä. Tätä meilläkin harrastetaan, nykyään tosin käymme ihan ammeessa kun niitä näppyjä on tosiaan ylävartalossakin, tällöin saadaan puhdistettua iho kauttaaltaan helpommin kuin pyyhkimällä lapuilla. Lääkäriä ei nämä näpyt kaipaa, he kun eivät osaa asiaan mitään sanoa. Ehkä jos ne ovat kovin agresiivia tai vauvalla on ikää jo puolisen vuotta lääkäri saattaa määrätä lääkekuurin, mutta tätäkin kai tapahtuu melko harvoin. Puolen vuoden ikään mennessä kun näppyjen pitäisi olla hävinneet.

Eli kyllä vain, pojallamme on murros ikä, vauva ikäisten murkku aika!

tiistai 21. syyskuuta 2010

Tätä en koskaan tee, tai ehkä sittenkin?

Me kaikki olemme varmasti joskus päättäneet että kun saan lapsia, en tee ikinä niin ja niin.
Esimerkiksi, en tee ikinä niin kuin äitini teki kun olin lapsi. Ja lopulta huomaat tekeväsi juuri samalla tavalla asioita.

Itse olen aina kauhistellut niitä vanhempia jotka nukuttavat lapsensa autoon. Sitä minä en ikinä tekisi. Lapsihan oppii siihen että nukahtaminen tarvitsee liikettä ja tulevaisuudessa lapsen opettaminen nukahtamaan sänkyyn on äärimmäisen vaikeaa, sänky kun ei yleensä liiku!

Muutama päivä sitten meidän polskija päätti kertoa että minäkin kuulun tähän perheeseen ja olen olemassa. Huutoa tuona iltana oli miltei 6 tuntia putkeen. Poika huusi leuka väpättäen ja kasvot punaisina. Minä olin joskus päättänyt että en yritä vauvaa rauhoittaa enää ikinä kävelemällä, ihan varmasti joutuisin sitten aina kävelemään että vauva rauhoittuu, enkä todellakaan tahdo kävellä kilometreja kierrellen sohvan pöytää tai kuluttamalla uraa olohuoneen ja keittiön väliltä. Joten minähän yritin sylissä istuen poikaa rauhoitella, tarjota rintaa ja saada kapalossa nukkumaan, ihan turha luulo että olisi onnistunut. Joten minähän kävelin ja sain hetkellisen hiljaisuuden aina välillä, kunnes kävelykään ei auttanut.
Lopulta kun huutoa oli ollut jo viitisen tuntia päätin, että nyt sitten lähden sillä autolla ajelemaan JOS se poika siitä rauhoittuisi. Puin jo vaatteita päälle ja kenkiä jalkaan, kunnes poika hiljeni isänsä olkapäätä vasten. Uhkailu siis kannattaa. Hetkellisesti ainakin.
Mutta olisin ollut valmis rikkomaan oman päätökseni siitä mitä en koskaan tekisi, vaikka silti näen koko autoon nukuttamisen äärimmäisen huonona asiana, mutta se tuntui siltä viimeiseltä keinolta saada poika rauhoittumaan ja lopulta nukahtamaan, joten tekisin kaikkeni lapseni hyvinvoinnin eteen.

Yö jatkui oikeastaan samaan malliin kuin ilta, huutoa ja huutoa, kunnes poika oksensi kaaressa maidot ja nukahti siihen. Toki yöllä ei voitu nukkua omassa sängyssä vaan äidin vieressä tai jopa äidin rinnan päällä, siinähän on oikein kiva nukkua, vaikka äiti ei ihan niin unta saisikaan.
En toki olisi pystynyt sen syöksy oksentamisen jälkeen laittamaan poikaa omaan sänkyynsä, mitä jos se uisi uudelleen ulos tulleessa maidossa, kun en itse siihen heräisi?
Aika utopistista toki, koska herään pieneen inahdukseenkin, joten tuskin syöksy oksennukset jäisi minulta huomaamatta..

Seuraavana iltana sama meno jatkui, nyt en enää harkinnutkaan autoon nukuttamista, syynä ehkä vihkonen jota luin ennen kuin polskija aloitti äänen avautumisen. Siellä kun sanottiin että lapsi itkee tressiään ja kävelyt ja voimakkaat hyssyttelyt vain tressaavat lasta enemmän, koska se kertoo lapselle että nyt on jokin kova hätä kun aikuinen noin liikkuu.
Nyt siis pötkötin sohvalla, poika tuettuna selkä reisiäni vasten hieman koholla ja heiluttelin rauhallisesti, silittelin vatsaa ja pidin välillä kädestä kiinni. Tunnin sitä kesti kunnes polskija nukahti.
Huomasin että ei tarvitse hermostua lapsen itkusta, ei tarvitse turhautua. Eihän se nyt kenestäkään ole mukavaa, itsestä tuntuu pahalta ja tekee itsekkin mieli itkeä kun poika on useamman tunnin kurkku suorana huutanut, se minun itkuni ei vain lopeta tilannetta, se saattaa vain pahentaa. Rauhallisuus ja varmuus siitä mitä tekee auttaa.
Tiedän että se on hankalaa, ja jopa kahden lapsen jälkeen en sitä itsekkään enää muistanut tai kyennyt tekemään, nyt taas muistan ja toivon että jaksan itsekkin muistaa sen vielä jatkossakin.

Ja kaiken lisäksi tiedän että rikon vielä jotakin sellaista mitä olen päättänyt etten koskaan tee.

torstai 16. syyskuuta 2010

Imetystä yleisellä paikalla?

Mitä tekisit tilanteessa jossa olet ruoka kaupassa ja vaunuista rupeaa kuulumaan pientä kitinää, joka selkeästi osoittaa pienen ihmisen nälästä?
Kiirehditkö ostokset ja imetät kotona, istutko lähimpään penkkiin ja imetät siinä, vai etsit vessan jossa imettää?

Tällä viikolla päätin lähteä polskijan kanssa ruokakauppaan, mikä ei nyt ole mitenkään ihmeellistä. Olin imettänyt pojan ennen lähtöä ja tämä nukkui turvaistuimessa täysin tietämättömänä yhtään mistään. Kaupassa tosin alkoi pienoinen kitinä joka kertoi juuri siitä, että nyt maitoa tänne ja heti!
Siinä hetken mietin että mitäs nyt?
Kauppa oli melko hiljainen ja katselin ympärilleni, kenkä osastolta löytyi penkki mille istua. Eihän siinä sitten muuta kuin poika syliin ja imettämään. Hieman siinä tuli katseltua kattoa ja etsittyä kameroita, ehkä joku seuraa tätäkin tapahtumaan jossakin. Kameroita ei silmiini osunut, ja ihmisiäkään ei ohi kulkenut. Minulle olisi ollut ihan sama vaikka joku olisi nähnytkin tapahtuman. Ihan en normaalissa tilanteessa rintojani vilauttelisi kaupassa, mutta tälläisestä tapahtumasta kun on kyse, asia tuntuu oikein luontevalta ja normaalilta. Jos ei ihmiset ole tissiä ennen nähneet niin menköön googlettamaan asia!

Parin päivän päästä istuin jälleen kaupassa imettämässä. Mies sovitteli vaatteita sovituskopissa ja kun ei penkkiä löytynyt muualta kuin sovituskopista niin takapuoleni löytyi sieltä ja verho auki. Minähän en upeita ja pitkään etsimiäni Mini-vaunuja silmistäni jätä, eikä sekään tietenkään haitannut että mies kyseli hyväksyntääni vaatteista joita sovitti, eli piilossa en todellakaan imettänyt. Jos jollakin olisi asiaan ollut sanomista niin minun puolestani, toki voin ne verhotkin kiinni pistää.

Aikoinaan olen ollut jossakin ravintolassa, jonka nimeä en todellakaan muista, jossa olen keskimmäistäni joutunut imettämään. Sen verran häveliäs toki olin että olkapäälle heitin sideharson, ettei kenenkään pitäisi häiriintyä asiasta. Asiakkaat eivät ainakaan näyttäneet siltä että se heitä häiritsisi, mutta eräs tarjoilia neiti kyllä tuli kertomaan että tuolla wc:ssä olisi varmasti mukavampi imettää. Jep, totesin tarjoilialle että ethän sinäkään vessassa syö, enkä minäkään, joten miksi hänen pitäisi siellä syödä?
Asia jäi sitten siihen.
Olen vain aina ihmetellyt että miksi imettää pitäisi jossakin piilossa ja varsinkin yleisessä vessassa? Toki on olemassa paikkoja joissa vessassa on nojatuoli, jotta asia olisi huomattavasti mukavampi, mutta itse ajattelen että miksi siellä pissan hajussa ja epähygieenisessä ympäristössä pitäisi istua kymmeniä minuutteja? En ole mikään bakteeri kammoinen tai yli hygieeninen, en pese edes käsiäni ennen ruokailua, mutta kyllä siinä vessassa imettäessä tulisi mieleen kaikki se mitä siellä vessassa oikeasti tehdään? Ehkä itse vain ajattelen kovin eri tavalla kuin muut, mutta kukin tavallaan eikö?

maanantai 13. syyskuuta 2010

Kaikkein paras unikaveri

Aika on kulunut kuin pikajuna eteen päin, en olisi koskaan uskonut että se voi mennä niin nopeaan! Polskija on pian 2 viikkoinen pieni mies. Toki aika menee syötöstä unille, ja unilta syöttöön, joten kelloa ei paljoa olla tuijoteltu, ehkä sen verran että muistelee sitä koska se edellinen kerta syömisestä on ollut. Nyt on jo hieman nähtävillä jonkinlaista rytmiä elämisessä, tai ainakin siinä koska nukutaan ja kuinka kauan nukutaan.

Ysiin mennessä illalla polskija on jo unten mailla, ennen sitä jaksetaan olla jo pari tuntia ihmettelemässä isojen veljien touhuja, joita todellakin on. Ovat ilmeisesti huomanneet että tämä mama ei ihan heti enää älähdäkkään jos jotakin tulee tehtyä. Tosin näiden kahden touhukallen hurjan menon ansiosta polskijan syömiset ja rauhoittumiset unille on äärimmäisen hankalia. Väännetään ja käännetään ja mitenkään ei ole mukavaa. Onneksi kun isot pojat on saatu sänkyyn ja hiljaiseksi polskijakin rauhoittuu rinnalle. Siihen onkin sitten mukava nukahtaa.
Ensin aloitetaan syömisellä joka pian muuttuu nuokkumiseksi ja lopulta nukutaan tissi suussa. Usein riittää että se tissi on edes poskessa kiinni ja siinä voisi nukkua tunteja!
Eli paras unikaveri mitä voi keksiä! Uni tulee tissin lähellä kuin nappia painamalla, oltiin pötkölleen sängyllä tai istuttiin sohvalla tulos on aina sama.

Toki unikaverillekkin pitää välillä kiukutella, välillä se ei vaan ole kiva juttu. Ja kasvot käännetään mielenosoitukseksi pois päin. Joskus taas tuntuu ettei sitä rintaa löydetä millään, etsitään ja etsitään ja meinataan jo ihan turhautuakkin. Lopulta se taas on mieluinen asia.
Uni tulee helposti varmaan siksikin että meillä ei tutti käytetä, tissi on siis tutin korvike, onneksi sitä ei tarvita kuitenkaan koko yötä tai päivää kuten tuttia. Nukahtamisen jälkeen uni jatkuu vaikka unikaveri häviää. Tutti ei vain ole meillä toiminut, se on kamala.
Sitä työnnetään pois päin ja käännetään päätä pois, ihan kuin sanottaisiin että vie tuo inhottavuus äkkiä silmistäni!
Mama on luonnollisesti tyytyväinen ja suunittelee tutitonta elämää. Isi-kulta tosin koittaa romuttaa kaikki toiveet, tuttia tungetaan suuhun ihan ilman tarvetta. Voi, miksi miehet eivät ymmärrä että tutti ei ole elämä, sitä ei tarvita jos ei siltä näytä! Minut voi tulla herättämään jos polskija tuntuu nälkäiseltä, ei tarvitse tuttilla yrittää siirtää syömistä. Toki JOS näyttää siltä että oma käsi maistuu enemmän tai imemisen tarve on suuri, se tutti otetaan käyttöön. Nyt vain ei pieni mies sitä tarvitse ja toivottavasti näin jatketaan!

tiistai 7. syyskuuta 2010

Viimeinkin Haikara postia

Niinhän siinä sitten kävi että haikara viimein tuli meidänkin luo. Matka on ollut pitkä ja tuulinen, mutta oikea osoite silti löytyi!
Nyt kun olen kerinnyt rauhassa ajatella synnytystä olen valmis siitä tänne teillekkin kertomaan. Hetken aikaa vei ennen kuin sain sisäistettyä koko tapahtuman.

40+1 naureskelin päivällä terveydenhoitajalle neuvolassa supistuksien olemattomuudesta ja siitä että ei tässä mihinkään mennä, virhe. Elä ikinä sano, mitään mistä et voi tietää.
Mies haki meille elokuvan illaksi ja joitakin herkkuja syötäväksi. Elokuvaa katsoin, mitään en syönyt, ei tehnyt enää yhtään mieli.
Aikaisemmin oli ollut kova nälkä ja teki mieli vaikka mitä, kävimme jopa mäkkärissä, jossa lopulta en syönyt oikein mitään. Siellä mies naureskeli todella
halulleni saada vauva syyskuussa, nyt kun mentiin sitä elokuun viimeisintä päivää. Klo oli n. 19.30 kun mies sanoi että se vauva voi syntyä vielä tänään, ja naureskeli että syntymä aika tulee kuitenkin olemaan 23.45, juuri sillä tuurilla ettei mennä syyskuun puolelle. Taisipa asiaa hieman itseänikin naurattaa, vaikka toisaalta otin asioita illalla hieman vakavammin kuin yleensä.

Klo 22.00 huomasin että keskityin enemmän satunnaisesti t
uleviin supistuksiin kuin elokuvaan. Huomaamattani rupesin myös seurailemaan supistusten väliä, joka tässä vaiheessa oli 15-20min. Ajattelin kuitenkin että, pöh, ei näistä mitään tule, hommaa loppuu parin tunnin päästä. Olihan viimeiset pari yötä ollut jotakin epämääräistä, enkä todellakaan uskonut että nyt yhtäkkiä yllättäin ilmaantuneet supistukset saisivat aikaan mitään muuta kuin hetkellisen toiveen.
Klo 23.00 Matka vei sänkyyn nukkumaan ja miehelle totesin että ei tästä mihinkään tänä yönä lähdetä. Mies nukahti heti ja kuuntelin hänen kuorsaamista
an, mitä on viime aikoina tapahtunut paljon. Supistuksia tuli edelleen, mutta harvakseltaan. Ajattelin vain että lopeta se kuorsaaminen että tässä saa muutkin nukkua.
klo 24.00 Rupesin ravaamaan vessassa joka supistuksen jälkeen, supistus kun aiheutti kamalan pissahädän ja sai vatsan sekaisin. Kävin vessassa todella usein. Välillä nojailin jo sänkyyn ollessani polvillaan lattialla. Lopulta mies heräsi puhinaani ja kysyi että mikäs sulla on? No oiskohan nää pirun supistukset, jotka tulee 10min välein!
Tunnissa supistusten väli oli muuttunut 15 minuutista 10 minuuttiin ja tästä vielä tunti supistuksia tuli noin 5 minuutin välein, eli noin klo 01.00.
Mieskin tässä vaiheessa sitten heräsi ja laitteli viestiä töihin että ei taida tänään päästä tulemaan. Minä haahuilin kotona tyynyni sylissäni ympäriinsä ilman mitään järkevää päässäni tai mitään järkevää suuntaa. Sängylle pitkäkseen, sängyn reunalle nojailemaan, vessaan pissalle tai sohvan reunaa vasten hengittelemään.
Mies puki jo vaatetta päälleen ja lähti hakemaan autoa etuovelle, itse koitin soittaa kaverille, joskos ottaisi meidän vielä nuorimmaisen yöksi sinne, mutta puhelimeen ei vastattu, onneksi koska en olisi pystynyt edes puhumaan supistuksien tihentyessä. Mies oli kuitenkin soittanut isälleni, joka oli luvannut tulla hakemaan pojan.

Nuori mies reippaasti heräili ja puki vaatetta päälleen ja ihm
etteli että sattuuko äitiä sinne jalkaan? Koitin rauhallisesti ottaa vastaan supistuksia, jotka vain kohosivat ja kohosivat korkeammalle, enää ei pelkkä puhina tuntunut riittävään ja jo hieman valittelin kipua.
Mies lähti viemään poikaa vaarille ja pyysin pukiessani että ole kiltti sammuttele niitä lamppuja ennen kuin menet, minä en kerta kaikkiaan kykenen. Noh, arvata voitte kuka ne laput lopulta sammutteli ympäri asuntoa.

Autossa heitin istuimen selkänojan heti hieman takakenoon ja totesin miehelle että, nyt saat ajaa niin lujaa kuin tahdot, kunhan keritään sairaalaan. Laskeskelin kuinka monta supistusta sitä pitää ottaa vastaan ajon aikana, taisin päätyä jotakuinkin lukuun 5, todellisuudessa niitä tuli paljon enemmän. Supistusten väli muuttui 2-3min tuon ajon aikana.

Taysissa tuskastelin jälleen sitä käytävän pituutta. Miksi ih
meessä siinä on sitä mittaa niin paljon? Mies kysyi jo että tahdotko että otetaan pyörätuoli, taisin pyöräytellä silmiäni että joskos nyt ei kuitenkaan ihan siihen asti mennä. Käveltiin hiljakseen vastaanotto tiskille jossa totesin saavani seistä koko sisäänkirjauksen ajan. Nojailin tiskiin ja koitin jutella hoitajalle. Allekirjoitinkin jonkin paperin, vaikka oletin etten siihen kykene. Lopulta päästiin kätilöden luokse, jossa sama seisominen jatkui.
Kätilö kysäisi että miksikäs sitä on tänne tultu? Totesin että eikös tänne tulla synnyttämään, että ihan vain siksi. Siinä sitten tutkittiin neuvola korttia ja otettiin topseilla näytteitä nielusta ja nenästä, ihan sama supistiko vai ei. Nojailin sitten vielä johonkin pöytään ennen kuin homma saatiin niinkin pitkälle että mentiin tutkimaan tilannetta.

Otettiin verenpaineet, jotka edelleen heitteli siellä matal
alla, tutkittiin kohdun suun tilanne joka oli 4cm. Oletin että jos nyt ehkä 2 cm on. Sitten käyrille ja makoilemaan supistusten lomassa. Mies odotteli käytävällä. Ihmettelin itsekseni että kuinkas kauan tässä oikein makoillaan? Supistukset muuttuivat entistä terävemmiksi ja tarrasin sängyn reunaan, lopulta rupesin valittamaan kipua ja kätilö huuteli että pärjäätkö? Vastasin että joo, mutta sattuu pirusti.
Kätilö tuli sitten tuomaan vaatteet ja kyseli että mitenkäs olen ajatellut tuon kivunlievityksen. Sanoin että tällä hetkellä ottaisin kaiken ilon irti jos nyt saisin, en kuitenkaan ollut saamassa yhtään mitään siellä synnytysvastaanotolla.
Vaatteiden vaihto oli aika epätoivoista toimintaa, mutta onnistui lopulta. Miehelle sain tulkata ohejita mihin laittaa tavarat ja mitä tehdä.
Vielä hieman nojailin johonkin sänkyyn supistusten tullessa ja kätilö kyseli että pystytkö kävelemään vai otetaanko kyyti. Lupasin pystyä, eihän m
atkaa nyt ihan niin paljoa ollut.

Synnytysvastaanotossa aikaa meni 30min. Yläkerrassa sitten istuskeltiin tuoleille, tai ainakin mies istui, itse olin polvillani maassa nojailemassa siihen tuoliin. Päästiin kuitenkin parin supistuksen jälkeen saliin numero 12, kello oli 03.07.
En oikein tiennyt että mitä tässä pitäisi tehdä, istuin tuolilla ja valittelin kuumuutta, kätilö käski avata ikkunan joka hieman asiaa helpotti ja sain itseni siihen sängylle pitkäkseen. Mies kävi hakemassa kameran jonka oli unohtanut alakertaan kaappiin. Mikä ihme sen mielessä oikein on ollut?

Kätilö laittoi vauvan sykemonitoorin ja kyseli samalla oliko jotakin suunitelmaa kivunlievityksen kanssa. Sanoin että tekisi mieli ottaa kaikki, mutta kiit
os vain pärjäilen tässä kyllä.
Tarrasin jälleen sängyn reunaan supistusten tullessa, koitin ottaa kiinni miehen kädestäkin mutta hänen kätensä olivat niin kuumat etten pystynyt pitämään niistä kiinni.
Supistuksia tuli jo alta 2 min välein ja ääneni nousi supistusten tullen. Yleensä kun olen ollut aika hiljainen synnyttäjä. Kipu oli todella korkealle nousevaa ja kätilö laittoikin vielä yhden käyrän, eli supistukset näkyviin.

Rupesin tärisemään todella lujaa ennen supistuksia, tärisin jo jonkin verran kotoa lähdettäessä. Nyt tärinä oli niin voimakasta etten pystynyt itse enää sitä edes hallitsemaan, kyse ei ollut kuitenkaan siitä että olisi ollut kylmä. Supistuksen tullessa tärinä kuitenkin loppui heti. Aah, ja Ooh ja au, ääniä tuli aika lujaa kun supistus oli pahimmillaan. Itsekseni jo ajattelin että kai toi kätilö kohta antaa jonkun tainnutuksen tai käskee olem
aan hiljaa. Tämä kuitenkin istuskeli rauhallisesti ja hiljaa tuolillaan.
Jossakin vaiheessa rupesin sitten kyselemään että mitkäs ne kivunlievityksen vaihtoehdot oikein ovat. Vaihtoehtoina oli spinaali, kohdunkaulan puudutus tai ilokaasu, johon tälläkin kertaa totesin että ei todellakaan sitä. Hetken mietittyäni totesin että kohdunkaulan puudutusta voitaisiin kokeilla, kivut olivat sen verran korkealla että toivoin pääseväni niistä pian eroon, vaikka niiden kanssa ihan varmasti olisin pärjännyt. Koko salissa olo ajan toivoin että kätilö katsoisi kohdunsuun tilanteet että tietäisin missä mennään. Nyt sitten kätilö sen teki, ennen kuin kutsuu lääkärin paikalle.
8cm auki, eli 4cm enemmän noin tunnissa. Sanoin että unohdetaan koko juttu, muutama hassu supistus enää ja ollaan jo ponnistamassa. Ja totesin että suurin osa kivuista johtui varmasti vain kalvoista jotka eivät vieläkään olleet puhjenneet, kipu kun oli pääsääntöisesti kohdunsuulla.
Muutama hassu supistus tosiaan meni ja kalvot puhkesivat klo 03.46, olin itse vain ainut joka sen huomasi, ja sitä vettä tuli oikein kunnon ryöppäyksenä. Miehelle sanoin että vedet tuli ja se vain katsoi että ai tuli vai. Kätilökään ei tuntunut huomaavan mitään, kunnes sanoin että tuntuipa se lämpöiseltä. Sen jälkeen kyseltiin ponnistamisen tarvetta ja totesin ettei ole, kahden supistuksen jälkeen totesin että nyt olisi pienehkö tarve ja seuraavalla supistuksella kysyin jo että saanko ponnistaa kun tuntuu aika kovasti siltä, enkä enää pystynyt olemaan ponnistamatta kun keho teki jo itse sitä. Käskettiin hieman varoa kun hieman oli vielä reunaa jäljellä ja sen yhden ponnistuksen sain ponnistettua varovasti ja sen jälkeen ei enää kyennyt. Ensimmäiset pari ponnistusta yritettiin kyljeltään, mutta en pystynyt liitoskipujen takia pitämään jalkaa edes tuettuna oikeassa asennossa joten käännyin selälleen. Siitäkin asennosta tuntui huonolta, koska en saanut jalkojani tarpeeksi etäälle, ja kätilö joutui painamaan jalkoja jotta vauvalla oli tilaa syntyä. En osaa sanoa montako kertaa sitä tuli ponniste
ttua koska tuntui että kaikki meni yhdellä häsällä. Pää kun oli syntynyt käskettiin odottaa hetki, en tiennyt syytä, enkä kyllä pystynyt odottamaan kuin hyvin pienen hetken, kun keho sen kuin jatkoi ponnistamista ja minä sen mukana. Ääntä lähti enemmän kuin olisin edes uskonut, ääni tuli syvältä kurkusta ja taisinkin enemmän murista. Hetken päästä koko vauva oli syntynyt. Ja kivut poissa. Istukkakin tuli kivuttomasti ja nopeasti pois.

Kätilöt hääräsivät ympäriinsä ja itse tärisin minkä kerkesin, tärinä onneksi pikku hiljaa helpotti. Kätilö näytti vauvaa ja todettiin että poikahan se siinä, jälleen kuten pitikin. Todella nopeasti vauva tuotiin rinnan päälle ja siinä tehtiin tarvittavat toimenpiteet, ja voi kuinka pieni se olikaan! Taaskaan ei kysytty haluaako isä leikata napanuoran, mutta uskon että asia ei miestä haitannut ollenkaan. Kaikki sormet laskettiin ja varpaat samoin.
Pisteitä poika sai 8/9, kun napanuora oli kaksi kertaa kaulan ympärillä ja tästä johtuen pyydettiin ponnistaessa hieman odottamaan, että sitä napanuoraa saatiin löysättyä.
Poika oli rinnän päällä melko pitkään lämmittelemässä, mielestäni jopa noin 30 min, ennen kuin kätilö tuli pesemään ja katsomaan mitat. Itse pääsin pesulle ja sen jälkeen imeteltiin reipas puolituntia keinutuolissa, en millään olisi pystynyt enää menemään sängylle pitkäkseen. Keinustuolissa oli kiva keinutella ja ottaa vastaan niitä ihania jälkisupistuksia jotka alkoivat heti.

Aamupalan saaminen kesti melkoisen tovin ja lopulta en pystynyt sitä edes syömään, kun teki huonoa, vaikka sieltä löytyi lempi kaakaotani jota olen juonut pitkin raskautta ja aloittanut sillä jokaisen työvuoroni. Alas ei silti mennyt oikein mitään.
Pieni mies oli mielestäni niin kovin pieni, vertasin keskimmäiseen ja totesin että ei se voi olla isompi, niin, no ei kyllä kauaksi menty.

Lyhyesti siis synnytys tässä;

Kokonais aika 4 h, laskettu kun supistukset olleet tas
aisesti 10min välein, eli alkoi klo 24.00
Lapsiveden meno klo 03.46
Syntymäaika 03.51
Jälkeiset 04.00

Ponnistus aikaa ei ole kirjattu ylös, mutta uskon sen olleen muutaman minuutin, koska on kirjattu että lapsi on syntynyt 5min vesien menon jälkeen ja siinä parit supistukset odoteltiin ennen ponnistus tarvetta. Ponnistuksetkin aivan varmasti alle kymmenessä kerrassa.

Pojan paino 3775g ja pituus 52cm, pää 35cm. Hiuksia oli paljon, ja ne olivat miltei mustat! Tästä syystä nimesin pojan Juan Amoreksi, vaikka mies ei kovin innostunut, eli polskija vaan sitten.

Synnytyksestä jäi oikein positiivinen kuva, nopea ja hieman kipeämpi kuin muut, mutta uudelleen voimme tämän tehdä, ja varmasti teemmekin!

lauantai 4. syyskuuta 2010

rv 40 & 40+1

Se meni sitten sillain että yli ajalle mentiin! Mikähän ei itselleni mikään yllätys ollut.
Uumoilin että tiistaina mennään vielä neuvolaan ja niinhän siellä tuli käytyä ja ihmeteltyä oloa.
Olo on ollut molempina päivinä erillainen, mutta ei synnytysmäinen ollenkaan!

Sunnuntai yönä vatsaa jomotti jonkin verran ja ihmettelin että mitä ihmettä tämä on? Olin aivan varma että nyt se lähtö yöllä tulee. Jomotus oli niin kovaa tuolla häpyluussa etten saanut oikein untakaan ja jalkoja ei voinut pitää yhdessä, mikä on aika hankalaa kun ei voi nukkua kuin kyljelleen. Tyynystä sain onneksi jonkinlaisen patentin tähänkin hommaan ja jomotus hieman helpottui kun alakertaan tuli hieman enemmän tilaa!
Aamu kuitenkin tuli ja oltiin edelleen kotona, eli mihinkään ei lähdetty.

Maanantaina sateli viestejä äidiltäni muutaman kerran päivässä että joko ollaan ponnistamassa? Pakko oli olla ilonpilaaja ja todeta ettei ei olla menossa, ei supista.
Supistelu oli niin hävöksissä että tuskin niillä vähäisillä olisi edes mihinkään lähdetty.
Olo oli kuitenkin aika kurja, liikkuminen teki kipeää ja etenkin sohvalta nousu ja ne ensimmäiset askeleet! Naamalla oli koko ajan pieni irvistys ja purin huulta kävellessäni ympäriinsä. Taisin olla aika hurja näky!
Illalla supistuksia ei vieläkään tullut, vatsa tosin meni AIVAN sekaisin ja oletin että jeps, nyt mennään. Olin muutenkin aivan poikki ja nukkumassa jo ennen puoli kymmentä, mistä mies oli aivan ihmeissään. Posket hohkasi punaisena ja silmät seisoivat päässä, taisi kipu viedä kaikki voimat ja tuoda herra väsyn kylään.

Tiistaikin kuitenkin koitti ja heräiltiin kotoa. Nuorimmaisemme oli yöllä saanut kuumeen ja uni koko yönä oli aivan mitätöntä kun pieni kuuma mies halii koko yön. Päivä meni kerrankin todella levätessä. Luulen että koko äitiysloman alun aikana en ole levännyt samalla tavalla kuin tiistaina. Pikku miehen kanssa nukuttiin aamulla pitkään ja käytiin neuvolassa, mikä oli pojalle todella rankkaa kun kuume rupesi taas nousemaan. Hauskaa kuitenkin tuntui olevan vauvan sykkeen kuuntelu kun kasvot olivat virneessä koko ajan.
Kotona nukuttiin taas lisää, mikä oli, uskokaa pois upeaa!

Illalla käytiin kaupassa kun pojan olo hieman oli kohentunut. Mies vitsaili halulleni saada syysvauva, vauva kun saattaisi syntyä vielä tänään. Mies uumoili että klo 23.45 polskija olisi jättänyt sisävesialtaansa. Ihmettelin että miksi se nyt sellaista luuli, kun merkkejä asiaa kohtaan ei ole olemassa. Jotakin pientä limaista vuotoa lukuun ottamatta, jonka oletin olevan ihan vain paksua valkovuotoa.
Mies vielä vuokraili elokuvaa ja suihkun jälkeen jaksoin maata sohvalla lantion liitoskipujeni kanssa. Olo oli aika loppu ja todella väsynyt.
Miehelle juttelin vielä että ei tässä mihinkään tänä yönä mennä, taitaa mennä tuonne ensi viikolle, joka kieltämättä sopi minulle oikein hyvin.

Jostakin pienistä syistä johtuen vauvan syntymälle oli aikataulunsa.
Ei saa syntyä keskiviikkona päivällä. Ei saa syntyä perjantaina, lauantaina tai oikeastaan edes sunnuntainakaan. Jos näin kävisi pieni ja hutera kortti talomme miehen työn suhteen romahtaisi aivan täysin. Ketään kun ei olisi tekemässä hänen työtään ja työ panos noille päiville olisi elin tärkeä. Toki sitä lähdetään jos pakko on, ei se vauva siellä pysy vaikka kuinka sanoisi et nyt et tule! Jalat ristissä oleminen ei tuskin auttaisi.

torstai 26. elokuuta 2010

Toinen synnytys

Laskettu aikani oli toisen osalta 2.5 .2007, mutta 40+2 sain vasta ensimmäistä mahdollista havaintoa tulevasta lähdöstä, lima tulppaa lähti irtoamaan. 40+3 ei kuitenkaan mitään ollut vielä tapahtunut ja päätin mennä esikoisen kanssa saunaan. Illalla äitinikin jo soitteli että jokos ootte menossa? Totesin vain että ei olla. Nukkamaan meno oli ihan normaali, ei supistuksia tai muitakaan oireita.

5.6, eli 40+4 heräsin aamulla klo 5.15 omituiseen oloon joka laittoi vatsan sekaisin. Jossain vaiheessa tajusin että supistuksia tulee noin 10 min välein. E
nnen kun esikoisemme kerkisi heräämään lähdin varoittelemaan äitiäni työn puolelle (asuimme työpaikan yhteydessä) että tänään sitten mennään, toppuuttelin kuitenkin että tuskin tässä ennen puoltapäivää mihinkään lähdetään. Mies vei esikoisen hoitoon ja itse istuskelin asiakkaiden kanssa kevät aamua katselemassa ulkosalla ja koitin rentoutua supistuksien tullessa. Asiakkaille juttelu oli itseasiassa aika rentouttavaa. (olen minäkin äiti, olin töissä vaikka pitäisi kohta synnyttää!)

Päätin kuitenkin mennä rauhalliseen paikkaan ja menin sängylle pitkäkseni jotta hieman rentoutuisin supistusten tullen. Jossakin vaiheessa tajusin että en ole pakannut mitään sairaalaa varten ja supistusten välillä pakkailin laukkua. Välillä makasin
sängyllä, välillä nojasin sohvaan polvet lattialla tai vain makasin maassa, mutta laukku tuli pakattua valmiiksi!

Kellon ajasta ei ole mitään tietoa kun kävin kysymässä mieheltä että vieläkö kestää saada se illan tilaus valmiiksi, et jos voitais kohta lähteä. Mieheni oli ainut jo
ka pystyi valmistamaan kyseisen päivän tilauksen ja olin päättänyt odottaa sen aikaa että sen esivalmistelut olivat niin pitkällä että mies pystyi jättämään loput tekemisistä toiselle kokille.
Istuin toimiston tuolilla ja äitini katseli että kyllä teidän on parempi ruveta jo menemään. Miehen vaihtaessa vaatteita, äitini kuitenkin rupesi juttelemaan vielä illan tilauksen perunoista, ja itsekseni siinä mietin että, kyllä vain, jutellaan tässä perunoista kun koitan selvitä näistä supistuksista.

Kello taisi olla 9.15 kun viimein auto lähti pihasta. Mies ajeli kuin sunnuntai ajelulla 3km matkan hiekkatietä ja hieman jo asiaan turhaannuin ja huomautin että ei tässä millään sunnuntai ajelulla olla! Mies nauraen tokaisi takaisin että eihän meidän pitänyt ennen puolta päivää mihinkään lähteä. Itseäni ei asia paljoa naurattanut, tahdoin vain sinne sairaalaan. Mies totesi kommentini jälkeen että supistukset tulevat nyt 3 min välein.
Sairaalaan tulon kellon ajasta en tiedä mitään, vaikka katselin kelloa koko ajon ajan, tarkkailen supistusten väliä. Eiköhän kun sairaalalle päästiin se käytävä mitä pitkin piti kävellä ollut tajuttoman pitkä! Ja kaiken kävelyn keskellä rupesi vetämään vielä suontakin jalasta!
Synnytysvastaan ottoon kun päästiin hoitajat vain ihmettelivät ja miettivät mitä tehdä, joku etsi tietoja ja sen aikaa sitten seisoskelin siinä keskellä huonetta ja mies istui käytävässä minne se oli komennettu, ajattelin vain että tehkää jo nyt jotakin en jaksa tässä kauaa!

Lopulta päätettiin että katsotaan kohdunsuun tilanne supistusten välillä, Tulos oli kuulemma 5-6 cm riippuen mielipiteestä, hoitaja tokaisi että lähdetään si
nne ylös ennen kuin lapsi syntyy tähän.
Itse sinne kävelin ja istuskelin tuolilla kun odottelimme tietoa mihin huoneeseen tässä ollaan menossa. Ihmettelin tovin huonetta, kun ajattelin että ei synnytys sali nyt tältä näytä. Mietin että mitä tutkimuksia tässä nyt vielä tehdään. Sali oli mielestäni niin kodinomainen että oikein säikähdin. Espanjassa synnyttäessä kun sali oli askeettinen ja erittäin steriili.

Kätilö laittoi välittömästi minut käyrille ja kyseli samalla että kun noita kipuja on että mitäs olen ajatellut. Totesin että en ole ajatellut mitään. Kätilö ihan jätti tekemänsä asian kesken ja kysyi että eikö mitään? Nauroin vain takaisin että en ollut ajatellut mitään, ei suunitelmia sen suhteen. Hän sitten ehdotteli heti ilokaasua, jonka tyrmäsin toisella naurahduksella, et ei ainakaan sitä kiitos, olen ihan tarpeeksi iloinen jo nyt ja en kaipaa nyt yht
ään mitään. Ilmaan jäi kuitenkin kohdunkaulan puudutus.
Kivut olivat mielestäni todella pienet ja pärjäsin niiden kanssa, ainoastaan jomotus alavatsalla oli hieman inhottavan tuntuista ja siihen sainkin lämpöisen geelipussin joka helpotti todella paljon!

Sitten vain odoteltiin. Koitin katsella kelloa supistusten välillä, mutta mitään mielikuvaa ei siitä ole mitä se milloinkin näytti. Surin vain sitä että unohdin ott
aa huulirasvan mukaan ja kätilökin jo asiaa nauroi kun se tuntui olevan suurin ongelmani synnytyksen aikana.
Kätilö jossakin vaiheessa jutteli että taidatte olla jo puolilta päivin syntyneiden osastolla, johon itse totesin et, ai jaa, mä kun meinasin tulla tänne vasta silloin alkuperäisen ajattelun mukaan.
Kätilö ei poistunut huoneesta koko aikana, kun totesi että kuullostaa todellakin siltä että kohta päästään tosi toimiin.
Muistan vain maanneeni vasemmalla kyljellä siinä sängyllä ja puristaneeni sängyn laittaa kun supistus tuli ja koitin miettiä jotakin rentouttavaa.

Pian kätilö tarkistin kohdunsuun tilanteen ja totesi että kun
han saadaan lapsivedet pois pääsee ponnistamaan. Niitä siinä sitten pikkuisen ponnisteltiin, mutta millään ei lähtenyt tulemaan, lopulta taisi kätilö hieman avittaa että kalvot puhkesivat ja saatiin kunnon vesi syöksy. Ajattelin että ai ihanaa, nyt saan pienen hengähdys tauon ja kivut häviävät, kuten esikoisen synnytyksessä. Niinpä niin, en saanut mitään taukoa, eikä kivut kyllä hävinneet minnekkään, olo vain paheni. Muutama minuutti siinä odoteltiin ponnistuksen tarvetta, jota en ollut koskaan ennen tuntenut. Esikoisen synnytyksessä kun ponnistin silloin kun käskettiin eli supistusten aikana.

Taisin näin jälkikäteen ajateltuna säikähtää sitä ponnistuksen tarpeen tulemista että hieman hätäännyin. Se olikin niin voimakas kakkaamisen tunne että
en tiennyt mitenkä olla.
Jalkojen paikkaa hain hieman ponnistuksia ennen, en millään tajunnut että mitä ihmettä se kätilö tarkoitti. Ponnistus tapahtui siis perinteisessä puoli-istuvassa asennossa. Ponnistin ensin kuulemma itseeni päin ja toisella kertaa ponnistin kätilöä pois. Lopulta se oikea jalkojen paikka löytyi ja ponnistuksille tuli tehoa oikeaan paikkaan. Tässä vaiheessa kuitenkin pää oli jo näkyvillä ja ohjeita sateli, hengitä, ponnista, hengitä. Miestä pyydettiin soittamaan kutsukelloa ja toinen kätilö tuntui tulevan jo heti samalla hetkellä sisään. Pääsyntyi 4 ponnistuksella, ja kätilön avulla heti jo hartiat ja sit taas ponnistettiin. Muutama ponnistus lisää ja vauva oli syntynyt!
Ihana helpotuksen tunne tuli kun paine oli kadonnut.
Kätilö vilautti meille nuorta miestä ja todettiin että niinhän sen pitikin. Poika sinersi jonkin verran mutta pikku hiljaa väri normalisoitui. Poika huusi kuin King Kong, ja tuolla nimellä ilmoitettiin sukulaisille ja ystäville pojan syntymästä. Rinnan päällä poika kuitenkin rauhoittui.
Istukka syntyi pian perässä ja sitä vartenkin piti ponnistaa, mikä oli taas itselleni ihan uutta.
Kätilö sitä näytti ja oltiin miehen kanssa, et juu, se oli sitten istukka.

Poika pääsi hetkeksi rinnalle kun kätilöt touhuili juttujaan ja lopulta poika vietiin pesulle ja itse pääsin suihkuun ja sain puhtaat vaatteet päälle. Syntyneiden osastolle päästiin lopulta hieman ennen klo 13. Poika oli ruvennut hieman nikottelemaan salissa ja siitä kätilö oli melkoisen huolestunut, lääkärikin kävi kurkkaamassa ja totesi e
ttä seurataan tilannetta, nopea synnytys oli ilmeisesti syynä tähän nikotteluun.

Synnytys kertomuksesta totesimme että poika syntyi 1h 13min sairaalassa olon jälkeen, sairaalaan meidät on kirjattu 9.30.
Sairaalassa vietimme yhden päivän, eli noin 26h vanhana tuore poikamme pääsi kotiin.
Nikottelusta johtuen otettiin verikokeita ja tarkkailtiin syömistä, mutta mitään syytä ei löydetty.

Loppu tulos oli siis;

rv 40+43 min ponnistus vaihe, jälkeiset 15min ja koko synnytys 5h 55min
3940g ja 51cm poika
muoks. ihmeen kaupalla löysin muutaman kuvan..


keskiviikko 25. elokuuta 2010

rv 39 alkua

Viiko on TAAS vaihtunut uuteen, ja nyt mennään jo lähellä loppua, todella lähellä.
Neuvola ei tosin lupaillut taaskaan mitään, toki edistystä tuntuu olleen. Polskijan pää on lähtöporteilla, sen toki olen huomannut itsekkin. Kuka tahansa huomaisi kun häpyluuta särkee ja vihloo aamusta iltaan rasituksessa ja levossa. Voiko siihen muuta syytä olla kuin, joku joka sitä siellä painaa? Lauantaina yllättäin alkanut erittäin voimakas kipu tuolla nivusissa ja häpyluussa on tehnyt tehtävänsä ja polskija on päässyt sen verran alemmaksi että synnytys saattaa olla lähi aikoina tai sitten ei.

Liitoskivut ovat olleet niin rajuja, että en todellakaan lauantaina kävellyt kuin sen mikä oli pakko. Äitini jo innoissaan höpötteli että kohta sä meet, irvistyksistäni ja älähtelyistä johtuen kun liikuin. Illalla se sitten soittikin et joko oot menossa. Mieskin jo oli sitä mieltä että ihan pian. Sori kamut, mut synnytystä varten tarvitaan supistuksia, joita minulla EI ole.
Lauantai ei ole jäänyt ainoaksi kipu päiväksi, kivut ovat päivittäisiä. Eivät toki koko ajan, mutta seisoessa ja liikkuessa, istuessa hiljaa paikoillaan en tunne mitään, mutta liikutappa jalkaa 2 cm niin johan pistää irvistämään.

Olen aina ihmetellyt hollywood leffoja joissa raskaana olevat tukevat selkäänsä ja matelevat kuin etanat eteenpäin, eivätkä ole edes lähdössä synnyttämään. No nyt itse teen niin, kävelen etana vauhtia, hitaampaa siis kuin 90-vuotiaat mummot rollaattoreilla, kaipaisin itse asiassa itsekkin rollaattoria. Tiistaina kävelin hieman pidemmän matkan ja voi kenkku, silloin kun normaalisti kävelen kyseisen matkan noin 5min, nyt minulta meni miltei 15min, tuntui että en kerennyt edes liikennevaloista ja että ihmiset katsoivat minua ja ajattelivat että pois liikenteestä tuollaiset!
Muut raskaana olevat tuntuivat olevan hämillään minusta, ehkä se että joku oikeasti näyttää siltä että hajoaa tuohon ihan just, on aika pelottavaa? Eihän kukaan rv 25 tienoilla tajua sitä että viimeisillään ei enää olla samoja ihmisiä kuin ennen. Vai tajuaako?

Koko tämä viikko, ainakin sen alku, on ollut itselleni aika raskasta, ei sen takia että joka paikkaan tuonne alas sattuu vaan siksi kun en saa tehtyä mitään. Ihan pienet asiatkin ovat hankalia ja sen vuoksi olen väsynyt koko ajan, ja kiukkuinen. En pysty hallitsemaan tunteitani, hermostun hetkessä ja itken hetkessä. Itken koska en pysty edes nostamaan paperia lattialta. Karjun autoa ajaessa ihmisille joilta tuntuvat aivot jääneen kotiin, naisille jotka jäävät keskelle kaupan pihaa rupattelemaan välittämättä siitä että kukaan ei pääse ohi. Huudan kurkku suorana heille, onneksi autossa ja ikkunat kiinni, etteivät he itse kuule mitään. Itken koska poliisasemalla ei avata minulle ovea vaikka olen ajoissa, enkä silti pääse enää sisään.
Itken koska olen kerrankin saanut jotakin aikaiseksi, tehnyt jonkin asian eteen paljon, ja lopulta koko asian kohtaan tehdyt ponnistelut ovat olleet turhia. Itken niin että lapset kysyvät mikä äitiä harmittaa. Tunteet ovat pinnassa, ehkä liikaakin. En vain osaa tehdä niille enää mitään.

Jotain hyvää kuitenkin tämän seasta, olen valmis lähtemään sairaalaan!
Olen pakannut laukun sitä varten, nyt vain odotellaan lähtöä. Mitä sitten pakkasin?

Mukaan lähtee vauvan vaatteet, eli body, takki ja smurffihousut (eli puolipotkarit), pienet tossut ja tumput käsiin, sekä myssy. Vauvan peitto tietenkin.
Itselleni pakkasin vaatteet joilla on mukava tulla kotiin, ja ehkä käydä kaupassa ennen sitä.
Siteitä, niitä tullaan taas tarvitsemaan tämän ihanan tauon jälkeen.
Varuiksi liivinsuojuksia.
Hammasharja & tahna, hiustenpesua varten aineet, sekä kasvojen pesuaine.
Hiusharja ja muutaman ponnarin.
Sukat
, sairaalan sukat kun pyörivät jaloissa ympäri kuin karuselli.
Kamera ladatuilla akuilla.
Huulirasva, täät kaipasin hulluna viimeksi!

Eli en oikeastaan mitään ihmeellistä ja paljoa. Synnytyksen kun oletan olevan muutamassa tunnissa ohi, en kaipaa eväitä synnärille, ja sairaalasta toivon pääseväni pois seuraavana päivänä, viimeistään toisena. Luettavaa en tarvinnut viimeksikään, sain kirjan nostettua pöydälle ja siihen se jäi avaamattomana. Ehkä pienen vihkon ja kynän voisin vielä pakata, jos jaksaisi ja kerkiäisi kirjata asioita ylös, joka itselleni on ollut aina tärkeää. Näin kaiken uuden huurteessa muistaa jotakin tapahtumista oikein.

Arvatkaa vain tuleeko se lähtö nyt nopeammin, no ei tosiaan! Mutta sentään olen saanut tehtyä sen minkä ennen olen jättänyt niille viimeisille tunneille ennen lähtöä.
Nyt jäädään seuraamaan tilannetta ja katsomaan koska perheemme saa lisää väkeä!