torstai 21. lokakuuta 2010

Äidin ajatuksia

Olen viime päivinä kärsinyt jostakin, en osaa oikein sanoa että mistä.
Useimmiten iltaisin nukkumaan mennessä en saa unta ja ajatukset juoksevat, tunnen että nyt ei ole mitään odotettavaa, tunnen tyhjyyttä.

Miksi siis tunnen ettei mitään ole odotettavana? Odotin kauheasti Polskijaa ja odotin sitä päivää kun poika syntyy, odotin ristiäisiä ja nyt niiden jälkeen en tiedä mitä odottaa? Onko tämä vain kisa väsymystä? Isojen suoritusten jälkeistä palautumista vai sitä että ei osaa olla ilman mitään suurta odotettavaa? Tiedän että on kaikkea, vanhimman poikani 5 vuotis syntymäpäivät parin viikon päästä, polskijan ensimmäiset hampaat, kääntyminen, konttaaminen, kävely ja sana. Onko ne minulle vain arkipäivää kun se on jo kahteen kertaa koettu? Ihan yhtä ihania ne tulevat olemaan ja täynnä riemua kun Polskija nuo saa aikaiseksi, mutta silti?

Eilen mietin sitä että joku päivä en ole täällä enää, en ole halaamassa lapsiani ja viemässä pois heidän murheensa. En ole suukottamassa poskelle ja kertomassa että rakastan. En istu sängyn vierellä ja silitä nukkuvaa poskea. Ja tiedättekö, se on kamalaa. Se on niin kamalaa että pelkään sitä enemmän ja enemmän. En tahdo kuolla sitten joskus. En tahdo ajatella sitä enempää ja koitan saada jotakin muuta ajateltavaa, mutta en saa. Ajatus juoksee siihen kun en ole olemassa ja se saa kädet tärisemään ja näen vain mustaa edessäni. Kamalaa etten ole enää olemassa lapsilleni, sitten joskus, vaikka olisivatkin 65-vuotiaita isoisiä itse. Minun rakkaat lapseni, minulle niin tärkeät pikku prinssit.

Samalla mietin niitä hetkiä kun olen komentanut heitä ja ollut heille vihainen, kuinka tyhmää se on. Aikaa on niin vähän, vaikka sitä on paljon ja minä kulutan sitä olemalla vihainen ja kiukkuinen. Koska sitä olen, nykyään onneksi jo hieman vähemmän. Miten sitä unohtaa sen kun vauvana lasta katsoo ja sanoo itselleen että en sitten ole sinulle tyhmistä kiukkuinen ja sitten huomaat että juuri sitä olet. Tunnen huonoa omatuntoa vanhimman kanssa, juuri noin katsoin häntä ja ajattelin. Hän oli minulle niin suurta ja tärkeää jo ennen syntymäänsä ja nyt voin saada hänet itkemään kun en pidä siitä mitenkä hän käyttäytyy. Ja lopulta se olen minä joka sängyssä nukkumaan mentäessä itkee sitä mitä on tehnyt tai itkee hänen sänkynsä vieressä silittäen poskesta ja hiuksista ja hiljaa pyytää anteeksi päivän omia tyhmyyksiäni.

Tiedän että komentamalla pidetään rajoja, mutta iltaisin se kaikki tuntuu niin vaikealta. Vasta hetki sitten olin itse lapsi, joskus ajattelen että olen vieläkin. Olenko oikeasti kykenevä kasvattamaan kolmea lasta? Teenkö asioita oikein? Onko se niin kamalaa jos joskus mokaa?
Jos joskus menee oven toiselle puolelle itkemään kiukkuaan pois, kunhan sieltä tulee takaisin ja kertoo miksi näin. Olenko hyvä äiti?

Eniten pelkään sitä että pojat kasvavat aikuisiksi ja vihaavat minua. Tyhmää tiedän, mutta valitettavasti ympärilläni on niin paljon vihaa ja suuttumusta omiin vanhempiinsa että pelko sen sattumisesta myös omalle kohdalle on suuri. Itse en vihaa omia vanhempiani, en tunne mitään negatiivista tunnetta heistä ketään kohtaan, vaikka asioita on tapahtunut. Ja todella heistä ketään. Minulla on kaksi isää ja äiti. Vaikka kuinka toisen puolen suku ei asiasta pitäisikään että kutsun äitini miestä isäksi, sitä hän on minulle ihan yhtä paljon kuin oma isäni.

Katsoin kerran telkkarista ohjelmaa jossa lapsi pilaa elämänsä asialla joka varmasti lopulta vie hänet kuolemaan. Pelkään että omat lapseni tai joku heistä tekee samoin, enkä voi häntä pelastaa. Ihan yhtälailla pelkään että aamulla kun herään joku heistä on kuollut. Se pelko on ollut aina jossakin tuolla takaraivossa ja se pelko saa minut yöllä tarkistamaan ovatko he lämpöisiä jos en kuule heidän hengittävän. Onneksi tästä olen päässyt jo hieman irti, en mene joka yö, enkä ehkä joka viikkokaan. Ainoastaan ennen kuin menen nukkumaan. Polskijaa kyllä tarkistelen, ainakin silloin kun poika on nukkunut enemmän kuin yleensä kerralla. Pelkäänkö siis että hän kuolee kätky kuolemaan? Sitä olen pelännyt jokaisen kohdalla.

Miksi pitää olla pelkoja? Miksi minä olen niitä täynnä? Kertooko se rakkaudesta?
Kuka osaisi vastata?

Sain eilen viestin äidiltäni jossa hän sanoi unohtaneensa sanoa kuinka mahtava äiti olen lapsilleni.
Kiitos äiti!

1 kommentti:

  1. Oih... Luulen että jokaisella äidillä on saman moisia ajatuksia. Luulen että se vaan on rakkautta :) rakkautta että menettää pienet lapsensa <3

    VastaaPoista