Ensimmäinen ultra

Ensimmäinen ultra oli rv 11 +0.
Odotin sitä kuin kuuta taivaalta, siellä pitäisi näkyä pieni sydän.
Mietin matkalla että uskoisinko viimein että meille on tulossa ihan oikea vauva?

Odottaessamme omaa aikaamme ravasin vessassa 5 min välein, hermostunutko? En myönnä yhtään mitään. Mies jo hieman naureskeli ja käski rauhoittua. Eihän kyseessä ole kuin ultra.
Ultra jossa voidaan todeta että siellä ei sydän lyö, tai jokin raaja saattaa puuttua tai downin oireyhtymän luku on suuri ja kuulumme riskiryhmään. Ei siis mitään tressattavaa.
Istuminen odotustilassa tuntui äärettömän pitkältä, tuijotin kellon viisareita, jotka matelivat eteenpäin mielestäni liian hitaasti.

Lopulta oli meidän vuoromme.
Kätilö kyseli aikaisempien raskauksien olot ja synnytykset, sekä lasten koot.
Kyseli nykyisen olon ja tarkensi vielä että onko minun oloni huonompi kuin aikasemmilla kerroilla. Vastaus on että ON! Olen ihan kuin kävelevä zombie, joka tosin on raskaana.
Kysymys jäi mietityttämään ja mietin sitä yhä. Mihin tämä viittasi? Lapsen mahdolliseen sukupuoleen? Eikö uskota että tyttö vie äidin voimat jo raskauden aikana, pojat kaunistaa? En ole tuntenut itseäni missään vaiheessa kauniiksi. Hiukset ovat likaiset, ne eivät toimi, eivät mene kuten haluan. Olo on huono, väsyttää ja naama on täynnä finnejä, sellaisia suuria ja epämiellyttäviä. Minulla ei koskaan ole finnejä!

Kätilö aloittaa tutkimuksensa ja minä siristän silmiäni etsien vauvan sydäntä, lyö nyt jossakin, lyö! Ja jeih! Siellä se lyö, minulla on kohdussani lapsi jonka sydän lyö!
Loppu ultrasta onkin sitten mielestäni vain ihmettelyä, ei enää niin tärkeää. Meidän vauvan sydän lyö, se on elossa! Sykekkin oli hyvä.

Ihmettelimme loppu ajan pieniä varpaita jotka näkyivät jo niin hienosti ja sormia jotka heiluivat edestakaisin. Voi kun se on pieni!
Lopulta kysyin vielä yhtä mieltäni askarruttanutta asiaa, missä on istukka! Eihän sitä itse sieltä löytänyt! Syyksi tähän tietoon kerroin toisen raskauden eteisistukan, joka onneksi siirtyi tarpeeksi jotta mahdollisti normaalin alatie synnytyksen.
Kätilö olikin sitten super kiltti ja tarkisti asian 4d-laitteella. Istukka oli osin etuseinämässä, mutta oletettavasti siirtyisi taakse kohdun kasvun myötä. Helpotus tästäkin!

Mukaamme saimmeä useita kuvia normi versiona sekä muutaman 4d-kuvan joita oli hauska ihmetellä.
Nyt voin nukkua yöni rauhassa, tietäen että kaikkeen tähän ei niin mukavaan oloon on olemassa ihan oikea syy. Vaikka en sano että tämä tuntuisi jo siltä että meille oikeasti tulee vauva, jotenkin se ei vain ole mennyt tajuntaan.

Raskaudesta kertominen

Kerroimme minun äidilleni jo viikolla 5, että en voi enää heinäkuun lopun jälkeen olla töissä. Harmi. Hän ihmetteli että mitä nyt? Totesin että pitää olla äitiyslomalla. Reaktio oli äitimäinen, siis minun äitinimäinen. Mutta ei sen kummemmin siitä.
Sisaruksilleni ja muutamalla kaverille kerrottiin miltei heti perään, ennen rv 10 kuitenkin. Lenkkikaverille kun oli pakko kertoa miksi en nyt pysty lähtemään lenkille.

Mutta tämän ultran jälkeen halu kertoa koko suvulle ja kailottaa koko maailmalle vauvan tulosta oli suuri. Päätimme kuitenkin olla hiljaa vielä tovin, sattuneesta syystä. Halusin olla tahdikas ja antaa muille tilaa nauttia omasta vauva onnestaan. Meidän vauva tuskin häviäisi minnekkään.

Kertomisen halu on kyllä erittäin kova ja sen hallitseminen on hankalaa.
Me kuitenkin päätimme odottaa.